Päivä koululla

Moikka mooi!

Pohdiskelin tuossa parisen päivää sitten, että heittäisin tänne samalla tyylillä hoivakodin arjesta kertovat postauksen. Yritin sitä viimeksikin, vähän heikommin tuloksin, mutta jos nyt tällä kertaa sitä hieman pohtisin enemmänkin mitä kirjoittelen tänne...

Aamuvuoroon mennessäni aloitan joko 7:00, 7:30 tai 8:00. Tottakai olen paikalla jo 5-10min ennen vuoron alkua, jotta ehdin hyvin vaihtaa työvaatteet päälle ja muuten valmistautua tulevaan päivään. Jos tulen ennen kahdeksaa, pääsen mukaan myös suullisen raportin kuuntelemiseen, eli yövuorolainen kertoo miten yö on mennyt. Siitä lähdetään aamutoimille, jaetaan aamupala jo heränneille, käydään herättelemässä joitain yleensä aikaisemmin herääviä asukkaita. Yleensä aamupalan yhteydessä joiltain mitataan verensokeri ja annetaan insuliini. Avustan vessassa käynnissä, vaipan ja vaatteiden vaihdossa, hoidan aamupesuja ja päivästä riippuen menen saunasuihkutteluihin mukaan. Aamutoimissa yleensä venähtää monien sattumusten kautta yllättävän pitkään ja siksi aika kuluu myös kauhean nopeasti. Yhtäkkiä olenkin jo pöytiä kattamassa lounasta varten, tekemässä lisää voileipiä ja pistämässä kahvinkeitintä valmiiksi. Yhdentoista ja kahdentoista välillä aloitetaan ruokailu, jolloin duuneihini kuuluu ruuan jakaminen, avustaminen syömisessä / alkuun pääsyssä ja huoneessaan syöville ruuan vieminen ja avustaminen lääkkeiden otossa. Syömisen jälkeen asukkaat hajaantuvat tekemään kuka mitäkin. Siinä välissä teen kaikkea pientä mutta silti niin suurta, tiskien hoitamista / muutenkin ympäristön siisteydestä huolehtimista, kirjaan koneelle päivän menoista ja meinigeistä. Iltavuoroon saapuville raportoidaan suullisesti päivän menoista ja keskustellaan jos on jotain askarruttavaa. Lounaan jälkeen on yleensä todella rauhallista ja leppoisaa, ja klo 14-15 vuoroni onkin sitten ohitse. 

Iltavuoro on aika lailla samantyyppistä kuin aamukin, vain ympäri käännettynä. Vuoro alkaa klo 14 ja jälleen ollaan tottakai ajoissa valmistautumassa. Hääräillään ja ihmetellään asukkaiden kanssa millon mitäkin, valmistaudutaan päivälliseen ja sitä kautta iltahommiin; vessassa käymisiä, iltapesuja, vaatteiden ja vaipan vaihtoa, iltapalaa, muuta rauhoittumista ennen sänkyyn menoa. Siellä osastolla, jossa olen itse pääpiirtein ollut, asukkaat heräilevät ja sitä myötä myös menevät nukkumaan vähän eri aikoihin. Jotkut saattavat valvoa pidempäänkin television ääressä ja toiset voivat olla jo nukkumassa ennen iltavuoron päättymistä. Illalla sitten annetaan päivästä suullisesti raportti yövuorolaiselle ja kirjataan taas koneelle kaikki tarvittava. Sitten kello 21 vuoro loppuukin ja päästään kotia kohden.

Yleisesti koko ajan jatkuvasti aina kun ehtii ollaan itse asukkaiden kanssa, jutellaan päivästä ja ties mistä kaikesta, vietetään yhdessä aikaa ja tutustutaan aina vain paremmin ja paremmin. Itse aamusta asti tarkkailen asukkaiden oloa ja niiden havaintojen perusteella vähän suunnitelen sitä, kuinka toimin sinä päivänä heidän kanssaan. Esim. ne vaikuttavat siihen, kuinka lähestyn heitä, millä tavalla puhun heille, joustanko päivän rutiineista hänen mukaansa kuinka paljon ja pyrin keksimään jotain, jolla voisin vaikuttaa asukkaan oloon positiivisella tavalla. 

Sen varmaan joka kolkkaan kuuli, että meidän luokkamme palasi koululle. Oli sellainen välipäivä, joka oli varattu kokonaan näyttösuunnitelman tekemiselle. Kuvasta ei todellakaan näy kaikki se mitä sain aikaiseksi, sillä päivän päätteeksi sain todeta hymysuin kuinka ylpeä olin panostamisestani. Viime vuonna olin aivan lukossa pelosta ja turhautuneisuudesta, etten saanut kuin pari hassua lausetta aikaiseksi. Okei okei, onhan mulla edelleen vielä paljon kesken, mutta sain hyvän spurttilähdön tähän hommaan. 

Nyt mennään jo puolessa välissä työssäoppimisjaksoa ja fiilikset ovat pysyneet yhtä hyvinä alusta asti. Myönnän kyllä, että tämän päivän jälkeen iski pieni kaihertava ikävä takaisin koulun käytäville. Kunnialla kuitenkin loppuun asti. Sain paljolti "ehkä"- sanaan painottavan vihjauksen, että saatan mahdollisesti ehkä joutua suorittamaan näyttöni myöhemmin. Toisaalta ajatus tuntuu ärsyttävältä, kun haluisin saada tämän suoritettua kerralla muiden mukana, mutta toisaalta taas ei se niin vakavalta tunnu. Pitää vaan kiristää tahtia ja löytää aikaa keskeneräisten kurssien pois alta saamiseksi. En ole kuitenkaan kunnolla puhunut aiheesta enemmän tietävän ihmisen kanssa, joten en lähde ajattelemaan sitäkään sen pidemmälle. Jatkan samaan malliin ja tähtään saavani ensiviikolla viimeistään näyttösuunnitelman valmiiksi. 

Muuten nyt meneekin ihan kivasti. Muutto lauantaina edessä ja talomme näyttää niin autiolta tyhjin hyllyin ja laatikoiden viedessä kaiken tilan. Pistin tänään opintotoimiston postilaatikkoon jonkun kelan matkatukilappusen, enkä itsekään oikein tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu, joten innolla odotellaan mitä seuraavaksi mahtaakaan tapahtua. 

Palaillaan taas! :)

- Stella

Kentällä riehumista

Pelkkä tieto läheisen kuolemasta on jo maailmaa järisyttävä muutos. Entä mitenpä kuukausia ellei jopa vuosia seurata vierestä kirkkain mielin sellaisen ihmisen kuolemaa, jota on rakastanut suurimman osan elämästään ja joku päivä vain todeta, että nyt se on ohi? Miten kestää tietoisuus omasta heikkoudestaan, pelätä sitä päivää ettei enää ymmärräkään mitään mitä ympärillä tapahtuu?
Suljettuani tänään työssäoppimispaikkani ulko-oven perässäni tuntui kuin olisin yhtäkkiä jättänyt taakseni porukan ihmisiä, jotka ovat varmasti nähneet ja kokeneet kaiken sen mitä itse pahiten pelkään. Ennen ensimmäistä päivääni siellä hoitokodissa pelkäsin, ettei minulla olisi mitään annettavaa paikan asukkaille, olenhan vasta 16-vuotias sähläriopiskelija jolta tuntilevottomuutensa takia puuttuu merkittävä osa teorioista. Olen kuitenkin ehtinyt jo huomaamaan heidän kasvoiltaan suunnatonta kiitollisuutta pelkästään siitä, että kuuntelen, autan, rauhassa odotan ja ylipäätään olen läsnä heitä varten. Opin tehdessä ja ohjaajaani / työkavereitani kuunnellessa jo kauheasti, mutta eniten olen oppinut asukkailta itseltään.
Ja tänään oli vasta neljäs päivä.
En uskalla ajatellakaan sitä oloa viiden viikon päästä, kun työssäopipiminen loppuu.

Tunneilta saadun tiedon mukana tullut itsevarmuus on kokonaan poissa kun tajuaa, että edessä on oikea ihminen joka tarvitsee apuani. Saan kyllä kiittää ja kumartaa niille opettajille, joilla riitti kärsivällisyyttä opettaa asiat perin pohjin ja kerrata kertauksen perään.
Ei mutta!
Oon todellakin yllättynyt siitä, millaista työskentely hoivakodissa on. Tuntuu niin hämmentävältä kun keskellä työpäivää ohjeistetaan istumaan ja kattomaan töllöä, juomaan kahvia tai vaikka lukemaan lehtiä. Oon vaan tottunu liialti jatkuvaan tekemiseen, joten pyörin sitten sielläkin ympyrää ja koitan keksiä tekemistä, vaikkapa sitten niiden tiskien laittamista. Viihtynyt kyllä oon! Kaikkien niiden synkkien pohdintojen keskeltä kuitenkin löytyy rauha ja turva, taito aidosti nauttia elämän pienimmistäkin iloista, jotka muualla jäävät kaikilta unholaan. Enkä ole ajatusteni kanssa yksin, saan jatkuvasti rakentavaa palautetta talon vakkarityöntekijöiltä ja leppoisempina hetkinä ollaan porukalla naurettu hölmöyksille sekä toisin puolin puhuttu askarruttavista asioista. Tuntuu ihan uskomattomalta, että todellakin on kulunut vasta nämä neljä päivää.

Olin juurikin täydellisen huonolla ajoituksella koko viime viikon kipeänä, joten nytpä sitten jäi kursseja taas roikkumaan. Tuli kanssa sähläystä ohjaavan opettajan kanssa niin, että peruuntui ne suunnitelmat siitä yhdessä paikalle menemisestä päivää myöhemmin. Aloitin sitten maanantaina normaalisti muiden mukana ja näin myöhemmin sain todeta että turhaan pelkäsin. Kaikki sujui hyvin ja eka päivä meni rauhallisesti tutkiessa ja totutellessa.

Nyt on tullut kovin värittömästi (puhelimella taas täällä) ihmeellistä purkautumista, mutta ytimekkäästi ilmaistuna hirveesti oon ehtinyt jo oppimaan ja tykkään asukkaista, työkavereista sekä tietty duunista ihtestään!
En halua antaa "kysykää vaan rohkeasti ja olkaa ajoissa paikalla!"- tyylistä vinkkiä teikäläisille joilla hoidon ja huolenpidon jakson työssäoppiminen on vasta tuloillaan, sillä niitä teille tullaan päähän hakkaamaan niin koulussa kuin itse kentälläkin. Ite lähinnä kehotan ottamaan rennosti, ittenään oikeesti riittää. Avoimin mielin vaan ottaa vastaan kaikkea sitä mitä tarjolla on, eikä tule odottaa itseltään liikoja. Tavallaan tällä alalla ei koskaan ns. "valmistu", vaikka olisi todistus kädessä ja työkokemusta vuosia takana.
Ja siellä tunneilla oikeesti puhutaan pelkkää asiaa, ei kannata aliarvioida opetusten tärkeyttä laisinkaan.

Vapaudesta stressiin

Yappoo!

Sain nyt tämän torstai-illan tyhjäksi, joten päätin tehä jotain pientä kivaa ilman stressiä. Joten nappasin kameran käteen ja lähin tallustelemaan Espoon pelloille. Ja tähän väliin kunnollisempaa postausta. :)

Kun muut alkavat valittamaan kylmästä, pimeästä ja tuulesta, meikä poika vasta alkaa innostua. Syksy on mun mielestä ehdottomasti paras vuodenaika kaikkine väreineen, sitä paitsi en pahemmin viihdy kesäisissä shortseissa tai muissa. Hupparit on se juttu.

Työssäoppimisen orientaatio tuli ja meni. Saatiin viime hetken neuvoja, muistutuksia ja lisätietoja. Oma työssäoppimispaikkani tarjoaa minulle työvaatteet, mutta kengät pitäisi saada omasta takaa, yms muuta hyödyllistä infoa. Kuuleman mukaan ensimmäisen vartin jälkeen olin istunut loppu tunnin aivan kalpeana paikoillani. Jotenkin voin allekirjoittaa, sillä loppujen lopuksi luokkatoverini joutuivat muistuttamaan minua toistamiseen monista asioista jälkeenpäin.
Mutta hätä ei ole aivan tämän näköinen!
Kerroin peloistani ohjaajalleni ja sain apua: saimme sovittua, että menen työssäoppimaan päivää myöhemmin, jotta ohjaajani pääsisi tulemaan mukaani ensimmäisenä päivänä.

Kentällä tarvitsemme kaikki omat nimineulat. Hämmennyksestä johtuneen alkupaniikin jälkeen kysyin vinkkejä tutultani ja yhtäkkiä lähetinkin nimilistaa Kilpitiimin sähköpostiin. Olen heillekin jo ilmaissut kiitokseni nopeasta ja hyvästä palveluksesta, mitä nyt alkuviikosta tilauksen tein ja eilen, keskiviikkona, ruokapöydällämme lepäsi paketti minulle.

Työssäoppimaan menijät, ohoi! Jos nimineuloja kaipaatte niin vink vink:  Kilpitiimi.com. Rohkeasti postia sinne. :)

Tänään olin jälleen panostamassa funtsissa sen vajaa kolme tuntia, kun päästiin tunnilta aikaisemmin. Otimme verensokeriarvoja ja päästiin kaikki kokeilemaan PEF-mittausta. Kun oli ne ja muutaman tehtävän tehnyt niin pääsi lähtemään. Huomenna menen tekemään funtsiin vielä yhden tentin ja sitten illalla suuntaankin kohti Kaisaniemen puistoa ja Sirkus Finlandiaa!

Viikonlopun pystyn vihdoin leppäilemään ja revittelemään kavereiden kanssa. Menoa sovittu kavereitten kanssa, mutta jätin paljon vapaaksi ihan sohvaperunointia varten. Kunhan saan lössäiltyä tarpeeksi, lähtee tosiaankin se viimeinen viikko ennen työssäoppimista, joka tarkoittaa tenttejä ja paljon stressailua.


No, eipä tarvitse stressailla yksin.
Palaillaan taas! :)

-Stella

Hiljaisuutta ja jännitystä

Heippa kaikki!

Nyt joudun heittämään tänne vähän värittömämmän postauksen, kun tälleen puhelimella kirjoittelen. Aika on tosiaan vähissä enkä kehtaa lupailla terästäytymistä tai säännöllisempää postailua, sillä tuolla verhojen takana yritän parhaani saada arkeni ja pääni kuntoon.

Tämän viikon vierähtäessä ohi lähtee käyntiin viimeinen viikkomme koululla. 14 pvä alkaa työssäoppiminen vanhusten parissa. Päästään nyt taas kunnolla kentälle harjoittelemaan jo oppimiamme asioita käytännössä ja kokemaan paljon uutta ja jännää. Sain oman harjoittelupaikani Espoosta, mikä oli ensin suuri helpotus matkojen kannalta kun kerran asunkin Espoossa. Hymy kyllä hyytyi kun tajusin, että muutto Nummelaan napsahtaa keskelle to-jaksoa.

Viime talvena päiväkodissa suoritettu työssäoppiminen ei mennyt omalla kohdallani aivan odotusten mukaisesti. En halua saman toistuvan, mutta ymmärrettävästi pelkään niin älyttömästi nopeasti lähenevää kentälle lähtöä. Sain kuitenkin ohjaajakseni opettajan, jonka tietoisuus ja itsevarmuus, yleensäkin se hänen asenteensa ja luottamus kykyihini tuo minullekin toivoa. Ehkä voinkin todella pärjätä siellä. Pohjan kautta olen oppinut arvostamaan ja kunnioittamaan tätä to-jakson ohjaajaani niin, että voin luottaa hänen sanaansa.

Funtsi tuntuu näinä päivinä opintojeni pelastukselta. Ella ja Lilli, funtsin haltuunsa ottaneet opettajat, tuntuvat omistautuneen duunille täysin ja kaiken sen minun tsemppaamisen ja kannustamisen lisäksi olen nähnyt monen muunkin opiskelijan kasvoilta sen helpotuksen ja kiitollisuuden kaikesta siitä avusta, jota he ovat saaneet.
Hommailin siellä tänään ilman sen kummempaa ajanvarausta, mutta on niitä aikojakin tullut varailtua muutamalle päivälle.

Muuten tämä jakso onkin mennyt kurssien osalta ihan kivasti, muita säätämisiä sitten olenkin saanut aikaan enemmän kuin tarve olisi. Tosiaan, muutto Nummelaankin lähestyy. Töitä ja koulutehtäviä, kavereiden kanssa törmäillään ja sitä rataa, eipä sen kummempia ihmeellisyyksiä.
Joten näihin tunnelmiin ja palaillan!

Hyvää syksyn alkua itse kullekin taholle. :)
-Stella