Pelkkä tieto läheisen kuolemasta on jo maailmaa järisyttävä muutos. Entä mitenpä kuukausia ellei jopa vuosia seurata vierestä kirkkain mielin sellaisen ihmisen kuolemaa, jota on rakastanut suurimman osan elämästään ja joku päivä vain todeta, että nyt se on ohi? Miten kestää tietoisuus omasta heikkoudestaan, pelätä sitä päivää ettei enää ymmärräkään mitään mitä ympärillä tapahtuu?
Suljettuani tänään työssäoppimispaikkani ulko-oven perässäni tuntui kuin olisin yhtäkkiä jättänyt taakseni porukan ihmisiä, jotka ovat varmasti nähneet ja kokeneet kaiken sen mitä itse pahiten pelkään. Ennen ensimmäistä päivääni siellä hoitokodissa pelkäsin, ettei minulla olisi mitään annettavaa paikan asukkaille, olenhan vasta 16-vuotias sähläriopiskelija jolta tuntilevottomuutensa takia puuttuu merkittävä osa teorioista. Olen kuitenkin ehtinyt jo huomaamaan heidän kasvoiltaan suunnatonta kiitollisuutta pelkästään siitä, että kuuntelen, autan, rauhassa odotan ja ylipäätään olen läsnä heitä varten. Opin tehdessä ja ohjaajaani / työkavereitani kuunnellessa jo kauheasti, mutta eniten olen oppinut asukkailta itseltään.
Ja tänään oli vasta neljäs päivä.
En uskalla ajatellakaan sitä oloa viiden viikon päästä, kun työssäopipiminen loppuu.
Tunneilta saadun tiedon mukana tullut itsevarmuus on kokonaan poissa kun tajuaa, että edessä on oikea ihminen joka tarvitsee apuani. Saan kyllä kiittää ja kumartaa niille opettajille, joilla riitti kärsivällisyyttä opettaa asiat perin pohjin ja kerrata kertauksen perään.
Ei mutta!
Oon todellakin yllättynyt siitä, millaista työskentely hoivakodissa on. Tuntuu niin hämmentävältä kun keskellä työpäivää ohjeistetaan istumaan ja kattomaan töllöä, juomaan kahvia tai vaikka lukemaan lehtiä. Oon vaan tottunu liialti jatkuvaan tekemiseen, joten pyörin sitten sielläkin ympyrää ja koitan keksiä tekemistä, vaikkapa sitten niiden tiskien laittamista. Viihtynyt kyllä oon! Kaikkien niiden synkkien pohdintojen keskeltä kuitenkin löytyy rauha ja turva, taito aidosti nauttia elämän pienimmistäkin iloista, jotka muualla jäävät kaikilta unholaan. Enkä ole ajatusteni kanssa yksin, saan jatkuvasti rakentavaa palautetta talon vakkarityöntekijöiltä ja leppoisempina hetkinä ollaan porukalla naurettu hölmöyksille sekä toisin puolin puhuttu askarruttavista asioista. Tuntuu ihan uskomattomalta, että todellakin on kulunut vasta nämä neljä päivää.
Olin juurikin täydellisen huonolla ajoituksella koko viime viikon kipeänä, joten nytpä sitten jäi kursseja taas roikkumaan. Tuli kanssa sähläystä ohjaavan opettajan kanssa niin, että peruuntui ne suunnitelmat siitä yhdessä paikalle menemisestä päivää myöhemmin. Aloitin sitten maanantaina normaalisti muiden mukana ja näin myöhemmin sain todeta että turhaan pelkäsin. Kaikki sujui hyvin ja eka päivä meni rauhallisesti tutkiessa ja totutellessa.
Nyt on tullut kovin värittömästi (puhelimella taas täällä) ihmeellistä purkautumista, mutta ytimekkäästi ilmaistuna hirveesti oon ehtinyt jo oppimaan ja tykkään asukkaista, työkavereista sekä tietty duunista ihtestään!
En halua antaa "kysykää vaan rohkeasti ja olkaa ajoissa paikalla!"- tyylistä vinkkiä teikäläisille joilla hoidon ja huolenpidon jakson työssäoppiminen on vasta tuloillaan, sillä niitä teille tullaan päähän hakkaamaan niin koulussa kuin itse kentälläkin. Ite lähinnä kehotan ottamaan rennosti, ittenään oikeesti riittää. Avoimin mielin vaan ottaa vastaan kaikkea sitä mitä tarjolla on, eikä tule odottaa itseltään liikoja. Tavallaan tällä alalla ei koskaan ns. "valmistu", vaikka olisi todistus kädessä ja työkokemusta vuosia takana.
Ja siellä tunneilla oikeesti puhutaan pelkkää asiaa, ei kannata aliarvioida opetusten tärkeyttä laisinkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti