Mielenterveys- ja päihdekuntoutuksen arkea

Morjensta!

Maaliskuun 20. päivä, hemmetti että on aika taas vierähtänyt eteenpäin sellaista vauhtia, etten perässä pysy. Samaan aikaan niin paljon on tapahtunut, mutta kuitenkaan kovinkaan paljoa mitään merkittävää.

Tasan kahden viikon päästä voin nostaa pääni pystyyn ja ylpeänä sanoa, ettei mulla ole ainuttakaan kurssia tai tehtävää tai tenttiä tai mitään muutakaan rästissä. Kahden viikon kuluttua mulla on kaikki perusopinnot kasassa. Menihän siihen vähän enemmän kuin keskiverto tasolla muihin nähden, mutta se ei mua itteäni ajatuksena lannista tipan vertaa. Kaikki mun tekemä työ todella merkitsi jotain, vaikkei se ns. tapahtuma hetkellä ikinä siltä tuntunut. Jo aiemmin tänä keväänä suoritin viimeisenkin tentin ja kurssin pois, mielenterveystyöstä kiitettävä 3 ja fykestä hyvä 2. Vihdoin ja viimein olen saavuttanut sen pisteen, josta aina aiemmin ollaan kavereiden ja parin opettajankin kanssa heitetty läppää: tämä pieni tyttö tässä, Stella Järvinen, todellakin lähenee valmistumista! Tässä pian aloitan valinnaisen tutkinnonosan opinnot, jotka suoritettuani edessä on enää erikoistumisalaopinnot. Valmistuminen tapahtuu siis 2016 maaliskuussa - ja se myös tapahtuu, koska en aio sössiä yhtäkään kurssia enää.

Tällä hetkellä olen työssäoppimassa mielenterveys- ja päidekuntoutus yksikössä, olen ollut jo kolme viikkoa. Siellä huomaamattani olen oppinut uskomattoman paljon uusia asioita, tapoja, ajatusmalleja ja visioita lähihoitajan työelämästä. Tähän saakka olen päässyt kunnolla näkemään vain lasten ja nuorten kanssa työskentelyä sekä hoivatyötä, mutta tämä osa-alue on kokonaan jäänyt pimentoon. Alunperin pääsin työssäoppimaan kehitysvammaisten palvelutaloon, mutta kuullessani pääsystäni tähän mielenterveys- ja päidekuntoutus yksikköön, otin sen vastaan työmatkaa ajatellen. Ensimmäiseen paikkaan mulla olisi mennyt reilu tunti yhteen suuntaan, nyt riittää että varaan matkaan kymmenen minuuttia.

Paikassa, jossa olen harjoittelussa, ei hyväksytä päihteiden käyttöä missään muodossa, sillä jokainen kuntoutuja on kutsutun mukaisesti kuntoutumassa. He opettelevat elämään arjessa, tekemään työtä, säästämään rahaa, muodostamaan rytmejä ja rutiineja, tavoittelemaan haaveitaan. Yksikön jokaisen asukkaan pitkäaikaisin tavoite on joku päivä päästä elämään itsenäistä elämää omassa kodissaan.
Olen aina tottunut tekemään duunia jatkuvalla syötöllä ilman sen suurempia taukoja. Aina on pakko löytyä jotain tekemistä, en yksinkertaisesti osaa asettua aloilleni tekemättä mitään. Lasten ja vanhusten kanssa työskenneltyäni olen tottunut siihen, että omalla tavallaan on koko ajan pieni kiire ja paine päällä - tiukassa aikataulussa oli pysyttävä. Ja ihan yhtäkkiä olenkin ympäristössä, jossa yksi todella tärkeä asia on olla tekemättä mitään. Tai niin aluksi luulin. Nyt olen ymmärtänyt mitä se on, kun "ei tee mitään". Olen roolimalli, opetan, ohjeistan, autan parantamaan itsetuntoa ja itsevarmuutta, olen mukana luomassa monille ihmisille sellaista elämää josta he ovat aina haaveilleet. Mun vahtivuorolla parisen kymmentä ihmistä kerrallaan onnistuvat löytämään jälleen tarkoituksen ja päämäärän elämälleen. Ja se fiilis on upea.

Käytännössä:
Viikon arkipäivät ovat jaettu asukkaiden kesken niin, että joka päivä jollain on suihkuvuoro, keittiövuoro, huoneen siivous, kauppapäivä tai liikuntapäivä. Viikonloppuisin taas on koko yksikön yhteinen siivous. Sen lisäksi joka päivä on jokin yhteinen viriketoimitaryhmä, joka voi olla musiikkia, liikuntaa, leipomista, askartelua tai mitä tahansa ohjaajat keksivätkään. Lääkkeistä huolehtiminen, asukkaille itselleen myös opetetaan sitä tulevaisuuden varalle. Samalla heillä on omia asioitaan hoidettavana, milloin jalkahoitajaa tai passin hakua tai pankkiasioita tai labroja, hammaslääkäriä, milloin mitäkin. Töihin meno, viikonloppulomat, vierailijat ja vierailut. Vajaan kahdenkymmenen ihmisen elämän arkeen mahtuu joka päivälle jotain omaansa, en ole harjoittelussa ollessani kokenut yhtäkään samanlaista päivää.
Järjestän / autan järjestämään ruokailuja omissa tai koko rakennuksen yhteisissä tiloissa. Jaan lääkkeitä (valvotusti totta kai). Autan ja ohjaan asukasta huoneensa siivoamisessa ja pyykkien pesussa. Suunnittelen ja toteutan viriketoimintatuokioita sekä muita rakennuksen tapahtumia. Olen mukana kuntoutujien omassa asukaskokouksessa, tuon eri pohdintojen kohdalla oman mielipiteeni esille ja autan tuomaan päätökset mukaan heidän arkeensa. Autan järjestämään ulkopuolisilta tahoilta asukkaille parhaan mahdollisen tuen ja palvelun. Yhdessä heidän kanssaan asetamme tulevaisuudelle tavoitteita ja teen parhaani auttaakseni heitä saavuttamaan ne. Ohjaan arjen rutiineissa ja haastan asukkaat haastamaan itsensä. Vietän aikaa heidän kanssaan jutellen, katsellen tv:tä, lukien lehtiä, kuunnellen musiikkia, harrastamalla liikuntaa, käymällä ulkona tai kaupassa. Yritän auttaa joitakin asukkaita pääsemään eroon huonoista tavoistaan, kuten tupakasta. Kaikennäköistä pientä, mutta silti niin hemmetin suurta.

Olen todellakin tykännyt olla tuolla! Aamuisin herätessä oon todellakin tyytyväinen siitä ajatuksesta, mitä sillä kertaa päivä voikaan tuoda mukanaan - ja se on harvinaista se. Tässä vähän haaveilen keikka- tai kesäduunista...

Mutta ehkä tällä hetkellä mun elämän jännittävin juttu on se, että monien tapahtumien kautta tapasin erään vanhan päihdekuntoutujan. Tällä hetkellä tämä henkilö elää täysin raittiina itsenäistä elämää Helsingissä ja tarkennan, ettei hän ole koskaan ollut kuntoutujana yksikössä, jossa nyt olen harjoittelussa. Meidän tapaamisemme oli vain todella outo sattuma. Mutta se ei ollut se jännä osio tässä. Olemme yhdessä aloittaneet pienen projektin, joka saattaa päätyä koko Suomen nähtäville sosiaaliseen mediaan kesäkuussa. Projekti liittyy päihdekuntoutujan arkeen palveluyksikössä ja menneiden yli taisteluun saavuttaakseen jotain josta on aina unelmoinut.
Katsotaan, tuleeko tästä mitään vaiko ei..

Palaillaan taas, nyt kiiruhdan töihin! :)
- Stella