Koulun blogi, joopas joo

Empä ois kyllä ikinä ittestäni uskonu, mut elämästähä pitää ottaa kaikki irti - tarttuu hetkee ja olla extemporespontaani. Nyt se tapahtuuki istuen himassa...

Ei todellakaa löydy minkäänäköstä kokemusta tämmösen rustailemisesta, mut tästä saa noita hyväkslukuja tonne opintokorttii, joita toivon mukaa pääsee myöhemmi hyödyntämää. Motivaatio on nähtävästi siis kohillaa, vasta tänää sain orientointia tähä kokonaisuutee ja inspis valtas pään. Skeptisyyttä tietenki laski valtavasti tää ajankohta kyseiselle hommalle, hätäpäissäni valitsin ammatillisista valinnaisista nk. väyläopinnot tarkottaen käytännössä sitä, että koulu loppuu kesken päivän toisten jatkaessa omien valinnaistensa parissa. Ylirento joulukoulu meinannee nyt sitä, että mä alotan nää väyläopinnot ens lukukaudella; keväällä kaikkien muiden aineiden päälle. Pääseepähä kirjottelee lisää jeejee. Nyt siis ahkeroidaa ennakkoluulottomasti vaa neljä päivää viikossa ite laitoksessa joululomaa saakka.
Oha tää mulle myös eräänlaine haaste ja koska noi media-alan duunit on ruvennu tän koulun ohella kiinnostamaa, on vissii vaa hyvä saada sitä kaivattuaki näkökulmaa. Äidinkielen numerot on nii ikää näyttäny erittäin tyydyttäviltä oikeestaa koko kouluhistorian ajan, voiki sitte mulle vielä tuntematon kohderyhmä analysoida puhuuko ne arvosanat papereissa puolestaa vai mennäänkö tässä raunioiden perikatoo kohti.

Hyvin vähän on tullu luettuu mitää semmosia oikeita blogeja, joilla mä meinaan semmosia kavereiden sepustuksia omista elämistään – toi on ainaki mun käsitys moisest. Tommone paskakuskin päiväkirja tulee tosin mieleen, jonka halukkaat painukoo guuglettamaa. Tällee ekalla kerralla ois varmaa iha järkevää ottaa kantaa noihi aiempii kollegojen kirjotelmii ainaki jossai määri, mut elämästä kaiken irti ottamisee kuuluu oleellisesti - halutessaa satunnaisesti myös itsekkyys. Kattelin mä tota Stellan oikeen kaunista kirjotelmaa tosta Amigo-mentor tsydeemistä ja sen verran otan kuitenki kantaa, että erittäin esimerkillistä toimintaa. Ei niinkää se kirjotus vaa toi järjestö vai mikä lie on.

Miks mä oon täällä nyt jakamassa mun mielipiteitä ja toivon mukaa valasemassa jotakuta? Miks täällä rustailee yhtäkkiä joku 18v kundi? Miks tää ei oo jäämässä ensimmäiseks ja viimeseks päivitykseks/postaukseks? Oon täällä juurikin siks, koska tää on yks vaihtoehtonen tapa suorittaa koulutehtäviä ja sen takia, koska tällälailla voi mätkii itteesä sillä saappaalla rybärii. Ja mun nimi on Ville - juurikin siks, koska mun vanhemmat näin päätti.

Tää ajankohta sopii tälle ajatusten, mietteiden ja tuumien blastaamisee myös siinä mielessä, että meillä alko tossa aikoja sitten toissapäivänä mielenterveystyön kurssi. Yhtenä tavotteena siinä on pitää yllä materiaalia, joka kantaa nimeä OPPIMISPÄIVÄKIRJA. Eli mun ikioma omaksumisvuorokausinidos ilmestyy vähitellen plärättäväks nimeomaa tänne. 
Ton kurssin tunnit on aina viikossa kolmesti lukuunottamatta tätä ensimmäistä viikkoa. Jokasesta tunnista ois ideana kirjotella mietteitä, fiiliksiä, oppimiskokemuksia; mitä nyt just sillä hetkellä päässä pyöriikää. Se sitte korvaa ankaran arvellisen arvollisen lukemisen tenttii, jota ei luonnolisesti ole. Eli ma-ke-pe aina tunnit paitsi tällä viikolla toi keskiviikko jäi pois. Mulla oli ainaki lukkarin mukaa vapaapäivä, varmaanki siitä syystä, että noi valinnaiset alko just sillo. Näistä ei juurikaa ohjeisteta, mut kyllä mulle passaa käydä vaa neljä päivää per viikko koulussa. Hirvee kuukaus siinä mielessä edessä, että koulussa käynti on vaa semmosta piipahtamista - viimeks oli tommone meininki ala-asteella. BTW ne tunnit tais kuitenki olla ti-ke-pe mut täs on ju-ma-la-ttomasti kirjoteltavaa ku proggiksia löytyy ton freelancekirjottelunki puolelta. Sinänsä yhtä tasottavaa ku aamuryypyt, mut myös yhtä selvää ku mun mielentila.

Pari lausetta siitä käydystä tunnista. No ei siitä enää muista yksityiskohtia nii hyvi mitä joskus aikoinaa eile, mut otsikkoinahan oli "Mielenterveyskäsitteenä, mielenhyvinvointi ja selviytyminen". Marika maikka aikoo valmistua muistaakseni sosionomiopettajaks ja suorittaa Pirjo maikan tarkkailtavana noi tunnit osana omaa jonkinnäköstä opinnäytetyötää tai jotai vastaavaa. Vierailevia tähtiä on kuulemma luvassa. Täytynee ottaa kaikki irti jällee kerra myös tosta tilaisuudesta, ainaki ekojen tuntien jälkee fiiliksenä paisto semmone ylitsevuotavaine organisointi, joka helpottaa koko ryhmän työskentelyy ja etenki ymmärtämistä. Media-alan, Amigo-mentori hommelin ja sairaanhoitoon erikoistumisen ohella mielessä on pyöriny myös toi humanistinen ala. Taas en oo satavarma termeistä, mut lukusten 10-luokalla tehtyjen testien mukaa just tää joku humoristiala sopis mulle kaikkein parhaiten. Oikeella tiellä mukamas ollaa, mut onko Marika? Se jää nähtäväks, vaikka pidinki noista koko ryhmää koskevista sessioista, jossa kahessa oli läsnä vetoketjuhiljasuus.

Toiset ymmärs sen, toiset ei, mut mm. oman parin löytäminen ääneti ja musiikin kuuntelu kaiken päätteeks sovellettuna pienoisryhmissä toteutettuu tunteiden tarkisteluu anto varmasti monelle kokemuksen, mitä ei muissa oppilaitoksissa tai ainakaa muiden maikkojen vetämänä olis mahollista saada. Tunteiden tarkistelu oli siis kahen laminoidun kuvan ettiminen etupöydistä, jotka kuvaa tunnista saatua fiilistä ja siitä, mikä tekee just mun mielen onnelliseks. Mielestäni loistavan omaperänen tapa kerätä palautetta luoduista organisoinnin orgasmeissa vallovista visioista.

Palautetta käsittääkseni tulee myös näistä kirjotelmista, joka on pääsääntösesti monella varmasti vaa pitkähkö loppuyhteenveto. Kukin tyylillää ja kukin kerto kukkivista tunteistaa kuviensa avulla. Tässähä pätee periaatteessa siis aivan sama, kuvina mun käsii osu mikrofoni ja poika, joka kattelee vesistölle, joka on pienempi ku meri, mut pienempi ku järvi. Tää jälkimmäine kuvas sitä ensimmäistä, jonka oli tarkotus kuvata fiiliksiä siitä tunnista. Metaforisuus on jotai nii upeeta kute nää vapaat kädet tässä suorittamisessa, mun sen hetkiset fiilikset heijasti tän kuvan kautta olevinaa semmosta tavotetta taivaanrannan toisella puolella, josta löytyy sit kurssin päätös. Mikki puolestaa meinas musiikin tärkeyttä, mut tämän tiesivätkin jo he, ketkä kävivät lukasemassa mainitusta kakka-ajurista. Ajatellaanpa meki tätä jonai jeesusteluna, talsimisena vetten päällä kohti turvaa; tässä tapauksessa kohti valveutumista mielenterveystyöstä.

-       Ville

Elämä on

Omia rajoja voisi verrata paljain jaloin hiekkaan piirretyllä

viivalla. Selkeän rajan teko on kivuliasta, vaikeaa ja vaatii

sinnikkyyttä. Se pysyy siinä kestäen tuulen ja sateen, mutta

vain jos sen päältä ei kävellä. Jos se raja tallotaan uudestaan

ja uudestaan, siitä entisestä vahvasta ja selkeästä viivasta tulee

suttuinen, katkonainen ja epäselkeä. Lopulta siitä ei ole

mitään muuta jäljellä kuin kivulias muisto ja hämmennys 

tulevasta. Uuden rajan vetäminen on entistä raskaampaa,

ehkä se kipu jopa pelottaa.

Miten pitää se itsevarmuutta tuovan, pienen mutta silti niin

jumalattoman suuren rajan turvassa niiltä, jotka eivät näe

sitä, kuinka väärin tekevät?

Eilinen oli mulle henkilökohtaisista syistä sanoin kuvaamattoman

raskas, enkä valehtelematta voi sanoa etteikö tämä toipumispäivä

olisi ollut toisella tavalla ihan yhtä raskas. Multa iteltänikin hyvin

piilossa ollut väsymys ja epätoivo sai kaiken näyttämään niin 

pirstaloituneelta, etten kaikkien niiden sirpaleiden kääntelyltä ja

vääntelyltä saanut kokonaiskuvaa enää ehjäksi.

En yksin.

Sanoilla on niin paljon voimaa. Ihmiset voi tehdä virheitä, 

ihmiset voi kuolla, jopa ihmisjoukko voi hävitä menneisyyden

unholaan, mutta sanat jää eloon. Niillä on voima ihan mihin

tahansa, hyvään että huonoon. Jopa neljä pientä sanaa voi 

saada niin paljon aikaan.

Mitä jos olisin vahvempi?

Miten pitää se itsevarmuutta tuovan, pienen mutta silti niin

jumalattoman suuren rajan turvassa niiltä, jotka eivät näe

 sitä kuinka väärin tekevät?

Siihen mulla ei ole vastausta. Ja jos kellään siihen vastausta

löytyy, voin antaa pois mitä tahansa siitä tiedosta. Mulla on 

vaan kasa arvauksia, jotka pidän lähellä sitä hetkeä varten kun

mulla on tarpeeks kestävyyttä piirtää uusi vahva raja.

Mutta mitä se vaatii? Rohkeutta ottaa aivan uudenlainen riski

elämässä. Tietoisuutta siitä, miten syvältä sen rajan vahvana 

pito saattaa raapaista, kuinka paljon voi ahdistaa kun joku seisoo

rajalla aiheuttaen ensimmäisiä sortumia. Ymmärrystä, ettei sitä

saa piirtää liian kauas eikä liian lähelle.

Ja ennen kaikkea itsevarmuutta, luottamusta, toivoa ja voimavaroja.

Ystävät kantsii pitää lähellä, koska oikeet ystävät ei jätä sillon

ku tarviit tukea. Tylsästä arjesta irrottelua, yhdessä kokemista, 

muistojen luomista, luottamista, riitelyä, selviämistä ja vahvistumista.

Kävelyä toisen ihmisen rinnalla ja tietää, ettei jää yksin, koska myös

sun rinnalla kävelee se joku josta välität.

Perhe. Vanhemmat, siskot, veljet tai vaikka lemmikki. Kaikilla

ei ole sitä perhettä, että ollaan samaa lihaa ja verta. Kaikki ei 

pysty tuntemaan oloaan turvalliseksi kotona tai jättämään luottamusta

sen varaan, että perhe on tässä ja nyt. Mutta perhe ei vaadi samoja 

geenejä, samassa rakennuksessa elämistä tai edes jatkuvaa

yhdessäoloa. Perhe on siellä missä on turva, lämpö, välittäminen ja vapaus

olla juuri ja tasan sitä kuka oikeasti on, tasavertaisena muiden kanssa.

Vakaus. Koti, turva, paikka jossa voi levätä ja piiloutua maailmalta.

Ei tarvitse miettiä miltä näyttää, ei tarvitse jaksaa olla sosiaalinen tai

jatkuvasti näyttää sitä parhainta puolta itsestään. Ei tarvitse ajatella.

Opiskelu, työ, tulevaisuus. Kuulun ihmisiin, jotka ei tykkää yhtään

miettiä tosissaan vähänkään kauemmas tulevaisuuteen. Haluisin elää tässä ja nyt,

mutta valitettavasti sekään ei onnistu. Mutta sen verran tiedän, että

mulla on tavotetta, unelmia ja toiveita millaista elämää haluaisin elää

kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä. Mitä työtä tehdä,

mitä harrastaa, missä asua ja miten, miten osoittaa itselleen että osaan

elää ja vihdoin nappaan sen mitä ansaitsen.
Mutta vain unelmia.

Luottamus itseensä. Turvalliset rajat, joiden ylitse kukaan ei kävele.

Ei ainakaan ilman, että taistelisi vastaan. Hyvä olo, onnellisuus. Ymmärrys,

että jos niitä masentavia, raskaita päiviä olisi, ei osaisi arvostaa sitä

iloa ympärillä, ei osaisi arvostaa elämää.

Kasvaminen itsensä kanssa.

Itsensä ilmaiseminen.

Oppia hemmottelemaan itseään.

Stella
Kuvat we heart it / omia

Innolla koulun käytäville

Iltaa taloon!

Työssäoppiminen on nyt done ja mun osalta hyväksytty. Vähän jäi haikea fiilis, mutta ostinpa sitten kaikille osastoille kakut lähtölahjaksi asukkaille että hoitajille. :)
 Näyttö siirtyi kuin siirtyikin, sain siis kuukauden lisäaikaa tehdä spurtilla kaikki spundet valmiiksi: keskeneräiset kurssit tieltä pois ja näyttösuunnitelmakin pitää saada kirjoitettua loppuun asti. Mutta huomenna kouluun!

Nyt alkaa siis kuntoutuksen jakso! Kerron ensiviikolla enemmän alkavista kursseista ja muista, koska nyt en niistä tosiaan nimiä enempää tiedäkään.. :)

Oikeastaan odotan kouluun palaamista ihan hirrveesti! Tuntuu olevan taas jonkun näköistä motivaatiota panostaa siihen, vaikka se viisi viikkoa kentällä oli omalla tavallaan kovin lyhyt aika.

Jos kukaan sattui katsomaan tuossa eräs päivä seitsemän uutisia, saattoi nähdä vilaukselta meikän töllössään mainostamassa tosiaan sitä Helsingin Diakonissalaitoksen ylläpitämää Amigo hanketta, joka kouluttaa vapaaehtoisia aikuisia mentoreiksi; olemaan tukena nuoren elämässä mukana ja kävelemässä rinnalla päivästä toiseen.
Oman mentorini kanssa saatiin tuossa vähän aika sitten juhlia vuosipäiväämme, sillä jo kaksitoista kuukautta on ehtinyt vierähtää siitä ensimmäisestä tapaamisestamme, josta kerroin tässä aiemmassa postauksessa (klik).
Vuoden jälkeen voin sanoa, että olen saanut apua monenlaisissa asioissa. Ensinnäkään en varmaan olisi enää hdossa opiskelijana. Olisin ehkä tekemässä jotain paskaduunia erakoituneena kotona. Toisekseen olisin räjähtämispisteessä kun en olisi voinut soittaa tai kertoa kellekään ajatuksistani joiden kanssa tuskailin. Sitä paitsi mulla olis elämässäni mukana yksi aivan mahtava ihminen vähemmän. Ja niin no, kun plussataan pienimmätkin asiat yhteen, saan yhden kasan suuria muistoja; Amigon kautta on tosiaan tullut koettua niin radiossa kuin televisiossakin heiluminen, aivan ihmeelliset (mutta hirveät) makuelämykset, ryöppyämä uusia ihmisiä ja ennen kaikkea itsevarmuuteni on kasvanut entisestään.
Se on kiva tietää, että vaikka jotkut "kuuntelevat aikuiset" hyppelisivät elämässäni satunnaisesti eteen ja taakse, mentorini ei ole loikkaamassa minnekään. 

Muuton kautta tavarat on aaaaivan räjähtäneenä ympäri ämpäri kämppää, enkä löydä kirjojakaan enää mistään. Viimeinen edes millään lailla pöytätilaa muistuttava lipasto lähti kierrätyskeskukseen, joten mun täytyy funtsia tavaroiden paikat nyt äärimmäisen tarkasti, jotta voisin saada jotenkin mahtumaan huoneeseeni vielä jonkun näköinen pöytä tai joku sitä muistuttava puun palanen. Sängyllä kouluhommien tekeminen on niin selkämurhaamista. 

No, palaillaan ensi viikolla! :)
-Stella