Elämä on

Omia rajoja voisi verrata paljain jaloin hiekkaan piirretyllä

viivalla. Selkeän rajan teko on kivuliasta, vaikeaa ja vaatii

sinnikkyyttä. Se pysyy siinä kestäen tuulen ja sateen, mutta

vain jos sen päältä ei kävellä. Jos se raja tallotaan uudestaan

ja uudestaan, siitä entisestä vahvasta ja selkeästä viivasta tulee

suttuinen, katkonainen ja epäselkeä. Lopulta siitä ei ole

mitään muuta jäljellä kuin kivulias muisto ja hämmennys 

tulevasta. Uuden rajan vetäminen on entistä raskaampaa,

ehkä se kipu jopa pelottaa.

Miten pitää se itsevarmuutta tuovan, pienen mutta silti niin

jumalattoman suuren rajan turvassa niiltä, jotka eivät näe

sitä, kuinka väärin tekevät?

Eilinen oli mulle henkilökohtaisista syistä sanoin kuvaamattoman

raskas, enkä valehtelematta voi sanoa etteikö tämä toipumispäivä

olisi ollut toisella tavalla ihan yhtä raskas. Multa iteltänikin hyvin

piilossa ollut väsymys ja epätoivo sai kaiken näyttämään niin 

pirstaloituneelta, etten kaikkien niiden sirpaleiden kääntelyltä ja

vääntelyltä saanut kokonaiskuvaa enää ehjäksi.

En yksin.

Sanoilla on niin paljon voimaa. Ihmiset voi tehdä virheitä, 

ihmiset voi kuolla, jopa ihmisjoukko voi hävitä menneisyyden

unholaan, mutta sanat jää eloon. Niillä on voima ihan mihin

tahansa, hyvään että huonoon. Jopa neljä pientä sanaa voi 

saada niin paljon aikaan.

Mitä jos olisin vahvempi?

Miten pitää se itsevarmuutta tuovan, pienen mutta silti niin

jumalattoman suuren rajan turvassa niiltä, jotka eivät näe

 sitä kuinka väärin tekevät?

Siihen mulla ei ole vastausta. Ja jos kellään siihen vastausta

löytyy, voin antaa pois mitä tahansa siitä tiedosta. Mulla on 

vaan kasa arvauksia, jotka pidän lähellä sitä hetkeä varten kun

mulla on tarpeeks kestävyyttä piirtää uusi vahva raja.

Mutta mitä se vaatii? Rohkeutta ottaa aivan uudenlainen riski

elämässä. Tietoisuutta siitä, miten syvältä sen rajan vahvana 

pito saattaa raapaista, kuinka paljon voi ahdistaa kun joku seisoo

rajalla aiheuttaen ensimmäisiä sortumia. Ymmärrystä, ettei sitä

saa piirtää liian kauas eikä liian lähelle.

Ja ennen kaikkea itsevarmuutta, luottamusta, toivoa ja voimavaroja.

Ystävät kantsii pitää lähellä, koska oikeet ystävät ei jätä sillon

ku tarviit tukea. Tylsästä arjesta irrottelua, yhdessä kokemista, 

muistojen luomista, luottamista, riitelyä, selviämistä ja vahvistumista.

Kävelyä toisen ihmisen rinnalla ja tietää, ettei jää yksin, koska myös

sun rinnalla kävelee se joku josta välität.

Perhe. Vanhemmat, siskot, veljet tai vaikka lemmikki. Kaikilla

ei ole sitä perhettä, että ollaan samaa lihaa ja verta. Kaikki ei 

pysty tuntemaan oloaan turvalliseksi kotona tai jättämään luottamusta

sen varaan, että perhe on tässä ja nyt. Mutta perhe ei vaadi samoja 

geenejä, samassa rakennuksessa elämistä tai edes jatkuvaa

yhdessäoloa. Perhe on siellä missä on turva, lämpö, välittäminen ja vapaus

olla juuri ja tasan sitä kuka oikeasti on, tasavertaisena muiden kanssa.

Vakaus. Koti, turva, paikka jossa voi levätä ja piiloutua maailmalta.

Ei tarvitse miettiä miltä näyttää, ei tarvitse jaksaa olla sosiaalinen tai

jatkuvasti näyttää sitä parhainta puolta itsestään. Ei tarvitse ajatella.

Opiskelu, työ, tulevaisuus. Kuulun ihmisiin, jotka ei tykkää yhtään

miettiä tosissaan vähänkään kauemmas tulevaisuuteen. Haluisin elää tässä ja nyt,

mutta valitettavasti sekään ei onnistu. Mutta sen verran tiedän, että

mulla on tavotetta, unelmia ja toiveita millaista elämää haluaisin elää

kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä. Mitä työtä tehdä,

mitä harrastaa, missä asua ja miten, miten osoittaa itselleen että osaan

elää ja vihdoin nappaan sen mitä ansaitsen.
Mutta vain unelmia.

Luottamus itseensä. Turvalliset rajat, joiden ylitse kukaan ei kävele.

Ei ainakaan ilman, että taistelisi vastaan. Hyvä olo, onnellisuus. Ymmärrys,

että jos niitä masentavia, raskaita päiviä olisi, ei osaisi arvostaa sitä

iloa ympärillä, ei osaisi arvostaa elämää.

Kasvaminen itsensä kanssa.

Itsensä ilmaiseminen.

Oppia hemmottelemaan itseään.

Stella
Kuvat we heart it / omia