Innolla koulun käytäville

Iltaa taloon!

Työssäoppiminen on nyt done ja mun osalta hyväksytty. Vähän jäi haikea fiilis, mutta ostinpa sitten kaikille osastoille kakut lähtölahjaksi asukkaille että hoitajille. :)
 Näyttö siirtyi kuin siirtyikin, sain siis kuukauden lisäaikaa tehdä spurtilla kaikki spundet valmiiksi: keskeneräiset kurssit tieltä pois ja näyttösuunnitelmakin pitää saada kirjoitettua loppuun asti. Mutta huomenna kouluun!

Nyt alkaa siis kuntoutuksen jakso! Kerron ensiviikolla enemmän alkavista kursseista ja muista, koska nyt en niistä tosiaan nimiä enempää tiedäkään.. :)

Oikeastaan odotan kouluun palaamista ihan hirrveesti! Tuntuu olevan taas jonkun näköistä motivaatiota panostaa siihen, vaikka se viisi viikkoa kentällä oli omalla tavallaan kovin lyhyt aika.

Jos kukaan sattui katsomaan tuossa eräs päivä seitsemän uutisia, saattoi nähdä vilaukselta meikän töllössään mainostamassa tosiaan sitä Helsingin Diakonissalaitoksen ylläpitämää Amigo hanketta, joka kouluttaa vapaaehtoisia aikuisia mentoreiksi; olemaan tukena nuoren elämässä mukana ja kävelemässä rinnalla päivästä toiseen.
Oman mentorini kanssa saatiin tuossa vähän aika sitten juhlia vuosipäiväämme, sillä jo kaksitoista kuukautta on ehtinyt vierähtää siitä ensimmäisestä tapaamisestamme, josta kerroin tässä aiemmassa postauksessa (klik).
Vuoden jälkeen voin sanoa, että olen saanut apua monenlaisissa asioissa. Ensinnäkään en varmaan olisi enää hdossa opiskelijana. Olisin ehkä tekemässä jotain paskaduunia erakoituneena kotona. Toisekseen olisin räjähtämispisteessä kun en olisi voinut soittaa tai kertoa kellekään ajatuksistani joiden kanssa tuskailin. Sitä paitsi mulla olis elämässäni mukana yksi aivan mahtava ihminen vähemmän. Ja niin no, kun plussataan pienimmätkin asiat yhteen, saan yhden kasan suuria muistoja; Amigon kautta on tosiaan tullut koettua niin radiossa kuin televisiossakin heiluminen, aivan ihmeelliset (mutta hirveät) makuelämykset, ryöppyämä uusia ihmisiä ja ennen kaikkea itsevarmuuteni on kasvanut entisestään.
Se on kiva tietää, että vaikka jotkut "kuuntelevat aikuiset" hyppelisivät elämässäni satunnaisesti eteen ja taakse, mentorini ei ole loikkaamassa minnekään. 

Muuton kautta tavarat on aaaaivan räjähtäneenä ympäri ämpäri kämppää, enkä löydä kirjojakaan enää mistään. Viimeinen edes millään lailla pöytätilaa muistuttava lipasto lähti kierrätyskeskukseen, joten mun täytyy funtsia tavaroiden paikat nyt äärimmäisen tarkasti, jotta voisin saada jotenkin mahtumaan huoneeseeni vielä jonkun näköinen pöytä tai joku sitä muistuttava puun palanen. Sängyllä kouluhommien tekeminen on niin selkämurhaamista. 

No, palaillaan ensi viikolla! :)
-Stella