HDO:n opiskelijana Valmassa

Hei blogin lukijat!


Tutkintoja edeltävä koulutus on kokenut suuria muutoksia lähiaikoina, kun tutkintorakenne uudistettiin. Eräs Helsingin Diakoniaopiston opiskelija kirjoitti tästä uudistuneesta kokonaisuudesta (VALMA) ja opiskelusta meillä HDO:lla. Koska teksti oli niin hyvä, päätimme julkaista sen täällä opiskelijablogissa. Toivon mukaan siitä on teille muillekin opiskelijoille hyötyä!


Terveisin,
pedagoginen valmentaja Noora


HDO:n opiskelijana VALMA:ssa


Olen Helsingin Diakoniaopiston Valma-opiskelija, hauska tutustua! VALMA-kouluuts on  ammatilliseen peruskoulutukseen ja työelämään valmentavaa ja kuntouttavaa koulutusta, niinsanottua tutkintoja edeltävää koulutusta. Meillä täällä HDO:lla opiskelee noin 140 Valmalaista. Hakijoita oli opettajani kertoman mukaan tänä vuonna yli 600 VALMA-koulutuksiin.


Tämä koulutus, jota käyn, on tarkoitettu opiskelijoille, jotka ovat olleet pitkään poissa työelämästä tai joilla ei ole ammatillista koulutusta, ja jotka tarvitsevat tukea opiskeluun tai työelämään siirtymiseen. Koulutuksen tavoitteena on vahvistaa oppilaan elämänhallintaa, vuorovaikutustaitoja, ja opiskelu- ja työelämätaitoja, sekä kartoittaa opiskelijan työ- ja kouluttautumisvalmiuksia. Tavoitteena on myös tukea opiskelijan kokonaiselämäntilannetta ja tulevaisuuden suunnittelua yhteistyössä opiskelijan ja hänen verkostonsa kanssa. VALMA-koulutuksessa opiskelija saa runsaasti yksilöllistä ohjausta, ja koulutus sopii myös erityistä tukea tarvitseville opiskelijoille. 


Meidän ryhmässämme on aikuisia opiskelijoita. Lisäksi HDO:lla on VALMA-ryhmiä lisäksi maahanmuuttajille sekä nuorille.


Opiskelu kestää vuoden, eli kaksi lukukautta (n. 60 osaamispistettä), ja opiskelu on päätoimista. Itse opiskelen nyt toista lukukautta, tosin aloitin opiskeluni vuoden alussa OIVA-ryhmässä (valmentava ja kuntouttava opetus ja ohjaus 1), joka yhdistyi nyt syyslukukauden alusta ammattistarttien, maahanmuuttajien ammatilliseen peruskoulutukseen valmistavien koulutusten (MAVA), ja kotitalousopetuksen kanssa VALMA:ksi (ammatilliseen peruskoulutukseen valmentava koulutus), jolloin kaikkien näiden erilaisten opintolinjojen opetussuunnitelmat yhtenäistettiin.


Opiskelu VALMA:ssa ei eroa käytännössä juurikaan OIVA:sta. OIVA oli työelämäpainotteinen ryhmä, ja niin on myös tämä VALMA-ryhmä, jossa opiskelen. Työelämäpainotteisuus tarkoittaa sitä, että meillä on pidempi työharjoittelu, joka oli OIVA:ssa kestoltaan 10 vk, ja nyt VALMA:ssa 8 vk. Itse valitsin työelämäpainotteisen koulutuksen, koska koin sen itselleni haastavammaksi. Työharjoittelun aikanakin olemme yhden päivän viikosta koulussa.


Koulussa opiskelemme sekä ihan perinteisiä kouluaineita kuten matematiikkaa, äidinkieltä, kieliä (englantia ja ruotsia), viestintää, tietotekniikkaa, yhteiskuntaoppia, kuvaamataitoa ja liikuntaa, että sellaisia aiheita kuin arjen hallinta, itsetuntemus, ja erityisesti opiskelu- ja työelämävalmiudet, sekä koulutus- ja työelämätieto. Opiskeluun kuuluvat myös tutustumiskäynnit erilaisiin työpaikkoihin, joilla tapaamme eri alojen työntekijöitä heidän omissa työympäristöissään, sekä joitakin vierailuja toisiin oppilaitoksiin. Tutustumme myös erilaisiin vapaa-ajanviettopaikkoihin ja –mahdollisuuksiin retkien ja lähiympäristöön suuntautuvien kävelylenkkien muodossa.


VALMA-opinnot on pääsääntöisesti tarkoitettu opiskelijoille, joilla ei vielä ole 2. asteen tutkintoa. VALMA-koulutukseen voi hakea suoraankin, mutta etusijalla ovat sellaiset hakijat, jotka tarvitsevat erityistä tukea tai ohjausta opiskeluun. Tällöin lähettävänä tahona voi toimia esim. hakijan hoitokontakti tai sosiaaliohjaaja. Lisäksi nuorten kohdalla hakijoissa voi olla niitä jotka eivät kevään yhteishaussa saaneet opiskelupaikkaa tai jotka haluavat lisävuoden selvittääkseen, mikä ala tuntuisi itselle parhaimmalta.


Jokainen opiskelija haastatellaan, ja edellä mainittujen seikkojen lisäksi arvioidaan sitä, että hakijalla on edellytykset suoriutua opinnoista, ja että opiskelut ovat oikea-aikaiset hakijan elämäntilanteeseen nähden. Jokaiselle oppilaalle tehdään henkilökohtainen opiskelusuunnitelma (HOPS), ja opiskelija saa tarvittaessa kahdenkeskistä keskusteluaikaa ryhmänohjaajan kanssa. Opintosuunnitelmaa voidaan myös tarvittaessa tarkistaa ja muokata opiskelijan elämäntilanteen mukaan. 


Ryhmässämme on vain n.12 oppilasta, joten jokainen meistä saa tarvitsemansa tuen ja ohjauksen. Luokassamme on hyvä yhteishenki, ja suvaitsemme hyvin toistemme erilaisuuden, vaikka olemme tulleet tänne opiskelemaan hyvinkin erilaisista lähtökohdista. Opiskelumotivaatio on hyvä, koska useimmilla meistä on takanamme vaikeampi elämänvaihe. Koulutehtävät eivät ole vaikeita, haastavia kylläkin, mutta niihin saa kaiken tarvitsemansa avun. Ryhmäämme on myös siunattu ammattikorkeakoulusta työharjoittelussa olevalla sosionomiopiskelijalla, joka auttaa meitä käytännön asioissa ja työharjoittelupaikkojen haussa, sekä sopii ryhmälle työpaikkavierailuja, joiden suhteen myös toiveitamme kuunnellaan.


Hyvää syksyä, terkuin T

Kesälomalta päivää!

Morjensta!

Tohinassa ja tähinässä ja silkassa laiskottelussa pääsee aina unohtumaan tänne kirjoittelu. Nyt minulla kuitenkin on aikaa enemmän kuin riittämiin ja tämä blogi jotenkin tupsahti mieleeni, niin miksikäs ei? Mutta myönnettäkööt häpeäni siinä, että blogin aktiivisuus on hiipunut sadasta nollaan osiltani, jos verrataan tahtiin johon kirjoitin aloitettuani tässä hommassa.

Tällä hetkellä tosiaan istuskelen toimistossa, yövuoro alkaa olemaan viimeisillään mutta kumma kyllä energiaa piisaisi yhä vaikka mihin. Vaikea istua aloillaan, onneksi muistin tämän ja sain taas tekemistä. :) Vakiotyöhommien ohella päätin repäistä ja leipoa ison kasan sämpylöitä ja pullia asukkaille. Tosin sämpyläprojekti on vielä kesken, paistaminen tekemättä, onhan se heille kivempi saada ihan lämmintä leipää aamiaiseksi.
Kesä on tosiaan minun(kin) osaltani sujahtanut kokonaan töiden merkeissä. Pitäähän sitä vuokra, ruoka ja huvit saada maksettua näinkin kun opintotukea ei tule... Olen tosiaan ohjaajana samassa mielenterveys- ja päihdekuntoutuksen yksikössä missä olin työssäoppimassa tuossa keväällä. Siitähän minä tänne viimeksi kirjoittelinkin sitä sun tätä. Totta puhuen aiemmin aloitin myös pienen videoprojektin, mutta se pääsi unohtumaan ja kovien rajoitusten kautta myös innostus latistumaan. Mutta mitäs pienistä! Viihtynyt olen todella hyvin ja katsotaan sikäli mikäli jatkaisin keikkalaisena tai tulisin uudestaan syksyllä / ensi keväänä tänne työssäoppimaan, alkaahan minulla erikoistumisalaopinnot elokuussa mielenterveys- ja päihdetyöhön. ;) Eli työssäoppimisen aikana koin käännytyksen ja mielestäni hiipui himmeämmälle ajatukset itsestäni lapsi- ja nuorisotyöntekijänä. Ehkä joku päivä, mutta tällä aloitetaan.

Jäi kyllä harmittamaan todella paljon, etten päässyt näkemään vanhojen luokkatovereideni valmistujaisia. Seikkailin jossain ihan muualla maailmassa silloin ja muistin tapahtuman vasta kun avasin pitkästä aikaa Facebookin ja miljoonat valmistujaiskuvat iskeytyivät kasvojeni eteen. Myöhäiset onnittelut nyt kuitenkin tätä kautta kaikille valmistuneille! Ja onnea jatko-opintoihin ja työelämään! Ja sitä rataa. Itse tulen perässä sitten ensivuonna, maaliskuussa 2016 pitäisi kaikki, iiihan kaikki, opinnot olla kasassa. Että wau. Kolme vuotta hujahtanut silmissä uskomatonta vauhtia, vaikka Hdolla aloitettuani ajatus valmistumisesta tuntui hemmetin kaukaiselta ajatukselta. Aikani Z-ryhmäläisenä on siis viimein ohitse ja pääsen takaisin siihen koulumaailmaan, jossa arkisia aikataulujani määrää ihka oikea lukujärjestys ja ihka oikeat kurssit ja ihka oikeat lähiopetustunnit. Jossain syvällä sisimmissäni toivon, että jotkut jo entuudestaan tutut opettajat pitäisivät minulle jälleen tunteja, ihan vaan päästäkseni näyttämään kaiken tämän kasvun ja kehityksen. Sama kakarahan edelleen olen, mutta ehkäpä olen oppinut edes sen hitusen verran itsehillintää, tilannetajua ja ammatillisuutta. Hitusen.
No ei. Huomattavasti kivempi oppilas ja tyyppi olen kuin ensimmäisenä opiskeluvuonna. Ainakin reilumpi.

Vähäsen voin avata lisää tästä paikasta, jossa nyt tälläkin sekunnilla istun. Maaliskuussa tosiaan kerroin arjestamme päivisin, joten miksen kertoisi arjestamme öisin. Paljoa kerrottavaa ei tosin ole. Kaiken kaikkiaan hyvin rauhallista meininkiä. Hoidollista työtähän tällä osastolla ei ole laisinkaan, joten aika kuluu seuraillen, että kaikki on asukkailla okei. Illan alussa vietetään aikaa hereillä olevien kanssa ja aamulla taas samalla lailla heränneiden kanssa. Suurin osa nukkuu yön läpi, pari tyyppiä saattaa kukkua ja ravata tupakalla sisäpihalla tai hyöriskellä toimiston ja olohuoneen väliä. Papukaijamerkin paikka jos ne pari asukasta saa mahdollisimman ajoissa pehkuihin muiden mukaan kuorsaamaan kuorossa. Pari kertaa yössä käyn kiertämässä yksikön muut osastot, autan milloin missäkin jos siihen on tarvetta, kuivamoppaan käytävät ja laitan puuron tulemaan aamuksi. Sitten on tietysti näitä pikku hommia joita tehdään aamu- ja iltavuorolaisten työn helpottamiseksi - pieniä iloja jaan etieppäin kun pitkästä yöstä kulutan aikaa minuutin tai kaksi auttaakseni heitä pääsemään kevyemmin työn vauhtiin.
Ja totta kai pitää keittää kahvia aamuvuorolaisille. Meinasi tärkein unohtua.

Mitään kovin järkevää sanottavaa ei taaskaan ollut, mutta tällä mennään ja meikä poika jatkaa töitten tekoa. Parin tunnin päästä lähden lampsimaan kotio ja nukkumaan, että jaksaa taas tulla öiksi valvomaan. Tätä yöputkea olenkin jo tovin varronnut, keskikokoisesta pitkästymisvaarasta huolimatta tykkään jotenkin tosi paljon tehdä näitä öitä.

Toivottavasti kaikilla on ollut kiva ja antoisa kesä tähän mennessä ja samalla tavalla voisi jatkua ihan tappiin asti! Elokuussa tavataan taas! :)

- Stella

PS. Kovin olen edustavana taas, noin klo 4:30 tunnelmia näkyy tässä kuvassa. Pakko oli laittaa tämä tännekin kun kaverille heitin aiemmin tilannepäivitystä, jotkut nääs heräävät siihen aikaan päästäkseen ajoissaan töihin.

PPS. Aiemmassa kirjoituksessa hölöttelin myös innoissani siitä kirjoitusprojektista. No mutta, eipä siitä mitään tullut. Hyvä oli yritys kuitenkin.

Mielenterveys- ja päihdekuntoutuksen arkea

Morjensta!

Maaliskuun 20. päivä, hemmetti että on aika taas vierähtänyt eteenpäin sellaista vauhtia, etten perässä pysy. Samaan aikaan niin paljon on tapahtunut, mutta kuitenkaan kovinkaan paljoa mitään merkittävää.

Tasan kahden viikon päästä voin nostaa pääni pystyyn ja ylpeänä sanoa, ettei mulla ole ainuttakaan kurssia tai tehtävää tai tenttiä tai mitään muutakaan rästissä. Kahden viikon kuluttua mulla on kaikki perusopinnot kasassa. Menihän siihen vähän enemmän kuin keskiverto tasolla muihin nähden, mutta se ei mua itteäni ajatuksena lannista tipan vertaa. Kaikki mun tekemä työ todella merkitsi jotain, vaikkei se ns. tapahtuma hetkellä ikinä siltä tuntunut. Jo aiemmin tänä keväänä suoritin viimeisenkin tentin ja kurssin pois, mielenterveystyöstä kiitettävä 3 ja fykestä hyvä 2. Vihdoin ja viimein olen saavuttanut sen pisteen, josta aina aiemmin ollaan kavereiden ja parin opettajankin kanssa heitetty läppää: tämä pieni tyttö tässä, Stella Järvinen, todellakin lähenee valmistumista! Tässä pian aloitan valinnaisen tutkinnonosan opinnot, jotka suoritettuani edessä on enää erikoistumisalaopinnot. Valmistuminen tapahtuu siis 2016 maaliskuussa - ja se myös tapahtuu, koska en aio sössiä yhtäkään kurssia enää.

Tällä hetkellä olen työssäoppimassa mielenterveys- ja päidekuntoutus yksikössä, olen ollut jo kolme viikkoa. Siellä huomaamattani olen oppinut uskomattoman paljon uusia asioita, tapoja, ajatusmalleja ja visioita lähihoitajan työelämästä. Tähän saakka olen päässyt kunnolla näkemään vain lasten ja nuorten kanssa työskentelyä sekä hoivatyötä, mutta tämä osa-alue on kokonaan jäänyt pimentoon. Alunperin pääsin työssäoppimaan kehitysvammaisten palvelutaloon, mutta kuullessani pääsystäni tähän mielenterveys- ja päidekuntoutus yksikköön, otin sen vastaan työmatkaa ajatellen. Ensimmäiseen paikkaan mulla olisi mennyt reilu tunti yhteen suuntaan, nyt riittää että varaan matkaan kymmenen minuuttia.

Paikassa, jossa olen harjoittelussa, ei hyväksytä päihteiden käyttöä missään muodossa, sillä jokainen kuntoutuja on kutsutun mukaisesti kuntoutumassa. He opettelevat elämään arjessa, tekemään työtä, säästämään rahaa, muodostamaan rytmejä ja rutiineja, tavoittelemaan haaveitaan. Yksikön jokaisen asukkaan pitkäaikaisin tavoite on joku päivä päästä elämään itsenäistä elämää omassa kodissaan.
Olen aina tottunut tekemään duunia jatkuvalla syötöllä ilman sen suurempia taukoja. Aina on pakko löytyä jotain tekemistä, en yksinkertaisesti osaa asettua aloilleni tekemättä mitään. Lasten ja vanhusten kanssa työskenneltyäni olen tottunut siihen, että omalla tavallaan on koko ajan pieni kiire ja paine päällä - tiukassa aikataulussa oli pysyttävä. Ja ihan yhtäkkiä olenkin ympäristössä, jossa yksi todella tärkeä asia on olla tekemättä mitään. Tai niin aluksi luulin. Nyt olen ymmärtänyt mitä se on, kun "ei tee mitään". Olen roolimalli, opetan, ohjeistan, autan parantamaan itsetuntoa ja itsevarmuutta, olen mukana luomassa monille ihmisille sellaista elämää josta he ovat aina haaveilleet. Mun vahtivuorolla parisen kymmentä ihmistä kerrallaan onnistuvat löytämään jälleen tarkoituksen ja päämäärän elämälleen. Ja se fiilis on upea.

Käytännössä:
Viikon arkipäivät ovat jaettu asukkaiden kesken niin, että joka päivä jollain on suihkuvuoro, keittiövuoro, huoneen siivous, kauppapäivä tai liikuntapäivä. Viikonloppuisin taas on koko yksikön yhteinen siivous. Sen lisäksi joka päivä on jokin yhteinen viriketoimitaryhmä, joka voi olla musiikkia, liikuntaa, leipomista, askartelua tai mitä tahansa ohjaajat keksivätkään. Lääkkeistä huolehtiminen, asukkaille itselleen myös opetetaan sitä tulevaisuuden varalle. Samalla heillä on omia asioitaan hoidettavana, milloin jalkahoitajaa tai passin hakua tai pankkiasioita tai labroja, hammaslääkäriä, milloin mitäkin. Töihin meno, viikonloppulomat, vierailijat ja vierailut. Vajaan kahdenkymmenen ihmisen elämän arkeen mahtuu joka päivälle jotain omaansa, en ole harjoittelussa ollessani kokenut yhtäkään samanlaista päivää.
Järjestän / autan järjestämään ruokailuja omissa tai koko rakennuksen yhteisissä tiloissa. Jaan lääkkeitä (valvotusti totta kai). Autan ja ohjaan asukasta huoneensa siivoamisessa ja pyykkien pesussa. Suunnittelen ja toteutan viriketoimintatuokioita sekä muita rakennuksen tapahtumia. Olen mukana kuntoutujien omassa asukaskokouksessa, tuon eri pohdintojen kohdalla oman mielipiteeni esille ja autan tuomaan päätökset mukaan heidän arkeensa. Autan järjestämään ulkopuolisilta tahoilta asukkaille parhaan mahdollisen tuen ja palvelun. Yhdessä heidän kanssaan asetamme tulevaisuudelle tavoitteita ja teen parhaani auttaakseni heitä saavuttamaan ne. Ohjaan arjen rutiineissa ja haastan asukkaat haastamaan itsensä. Vietän aikaa heidän kanssaan jutellen, katsellen tv:tä, lukien lehtiä, kuunnellen musiikkia, harrastamalla liikuntaa, käymällä ulkona tai kaupassa. Yritän auttaa joitakin asukkaita pääsemään eroon huonoista tavoistaan, kuten tupakasta. Kaikennäköistä pientä, mutta silti niin hemmetin suurta.

Olen todellakin tykännyt olla tuolla! Aamuisin herätessä oon todellakin tyytyväinen siitä ajatuksesta, mitä sillä kertaa päivä voikaan tuoda mukanaan - ja se on harvinaista se. Tässä vähän haaveilen keikka- tai kesäduunista...

Mutta ehkä tällä hetkellä mun elämän jännittävin juttu on se, että monien tapahtumien kautta tapasin erään vanhan päihdekuntoutujan. Tällä hetkellä tämä henkilö elää täysin raittiina itsenäistä elämää Helsingissä ja tarkennan, ettei hän ole koskaan ollut kuntoutujana yksikössä, jossa nyt olen harjoittelussa. Meidän tapaamisemme oli vain todella outo sattuma. Mutta se ei ollut se jännä osio tässä. Olemme yhdessä aloittaneet pienen projektin, joka saattaa päätyä koko Suomen nähtäville sosiaaliseen mediaan kesäkuussa. Projekti liittyy päihdekuntoutujan arkeen palveluyksikössä ja menneiden yli taisteluun saavuttaakseen jotain josta on aina unelmoinut.
Katsotaan, tuleeko tästä mitään vaiko ei..

Palaillaan taas, nyt kiiruhdan töihin! :)
- Stella

Kuvia avoimista ovista

Saimpas tämän tänne nopeammin kuin olisin itse uskonutkaan saavani! Eli otsikon mukaisesti, tässä osa niistä kaikista kuvista joita eilen napsin pyöriessäni ympäriinsä opistolla. Piti karsia aika iso joukko monestakin syystä, mutta sentäs jotain on. :)

Aivan sama minne menin, tilat oli vallannut rento meininki, nauru raikui ja törmäsin matkallani moniin ja taas moniin uteliaisiin kasvoihin. Juttelin ison kasan aiemmin tuntemattomien ihmisten kanssa ja voin sanoa vain kiitokset kaikille, jotka paikalla olitte! 

Erilaisia pisteitä löytyi ympäri koulua ja kaikilla oli jotain aivan omaansa tarjottavanaan. Mun piti käydä vain nopea kierros ottaakseni kuvia, mutta jumahdin kokonaan kaikkien eri häppeninkien luokse. Kysellessäni muutamilta nuorelta, koulumme onnistui avointen ovien järjestämisessä tosi hyvin! Kiitoksia pisteiden vetäjille ja kierrättäville tutoreille sateli, kuulemma he saivat kaikkiin kysymyksiinsä vastaukset. Ilman teitä vierailijoita koko touhu olisikin ollut ihan tyhjän turhaa. 

Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, eikös? Eli tärähtäneistä kuvista voimme syyttä ainoastaan aivan tärähtänyttä meininkiä. Tai sitten kuvaaja oli tärähtänyt. Kumpi vain.

Nappasimpas Hdon oman tatskan otsaani. Ja poskeeni. Ja kolme kaulaani. Innostuinko? Ehkä vähän, mutta aika nopsakkaan kävin hinkkaamassa ne pois iholta, kun heräsin maanpinnalle ja muistin meneväni töihin sun muualle, jossa pitäisi jollain tasolla pitää edustavuutta yllä. 

Enempi sitten innostuinkin, kun pääsin itse läpsimään tatuointeja muille. 

Kauuuuheesti porukkaa ja lisää tuli koko ajan

Ja vielä pitkän päivän jälkeenkin lähettiin porukalla pelaamaan sählyä koulun liikuntasaliin! Meillä on tosiaan torstaisin klo 16-17 varattu opiskelijoille ja opettajille oma pelivuoro, itse olin toista kertaa paikalla pelaamassa. Pienistä ja kohtalaisista sattumista huolimatta päätin ottaa pelaamassa käynnin ihan tavaksi. Meillä oli hyvä porukka kasassa ja uudet kasvot ovat aina mukaan tervetulleita! Kun ei taidostakaan kiinni ole, mulla ei pysy pallo hallussa sekuntiakaan, mutta pointtina onkin revittely ja hauskanpito liikkuessa. Toivottavasti nähdään ens viikolla siellä!

Hyviä viikonloppuja kaikille, meitsi menee pakkaamaan viimeisetkin tavarat laatikkoihinsa. :)

- Stella

Jälleen uusi vuosi ja uudet kujeet

Moikka!

Vielä tällä lailla hieman myöhäsenä, hyviä uusia vuosia kaikille. :) Toivottavasti lähtenyt ponteikkaasti käyntiin tämä tammikuu, joka kohta onkin jo ohitse.

Tänään on taas Hdolla avoimet ovet, meikän löytää sitten samasta paikkaa kuin viimeksikin eli blogia edustamasta. :) Tervetuloa! 5 kerrokseen vaan ja sitten seuraatte sitä ihanan mehevää pullan tuoksua luokkaan 52. Täällä minä ja toinen bloggaajamme Sami. Lompakko mukaan niin pikkurahalla voit ostaa kaikennäköisiä ja -makuisia herkkuja. Nytkin istun täällä huoneen nurkassa ja kuola valuen nautin tästä tuoksusta. Pakko hakea kohta kahvia.

Kannattaa siis bongata kaikki punahuppariset kaverit koulumme tiloista, minut mukaan lukien, koska me ollaan täällä tasan tarkkaan teitä vierailijoita varten! Rohkeasti juttelemaan vaan, sillä vaikka osataan välillä hyökkäillä ihmisten kimppuun lörpöttelemään, ihan kaikkia ei ehditä metsästämään käsiimme. ;) Muut punahuppariset pyörivät ympäriinsä koulua, kierrättävät ryhmiä eri pisteillä ja esittelevät Hdota, sekä tietysti niitä jotka metsästävät teikäläisiä.

Yritän napsia tänään mahdollisimman paljon kuvia ja tulla loppuviikon aikana postailemaan päivän tunnelmia.

Kevät oli jo hurjaa vauhtia tulossa, kun pamahtikin lisää lunta maahan, ihan vaan meidän iloksemme. Kuitenkin, huomattavasti valoisampaa on jo! Ei tarvitse enää lahnustella ympäri vuorokauden pimeässä. Tämä alkukevät on tavalla ja toisella ollut rankka, tai vähintäänkin todellaki hämmentävän erilainen, melkeinpä kaikille Hdossa oleville. Joitakin harmittavia muutoksia on tapahtunut, mutta paljon hyviäkin uutisia on kuultu. Nyt alkaa pikkuhiljaa kaikki rauhottumaan ja asettumaan uudestaan aloilleen. Keskitytään kuitekin siihen tärkeämpään, eli tulevaan, eikös?

Ja mitenkäs mun opinnot?

Kun tsekataan mun omia opintoja, käytännössä multa puuttuu enää vain se kuntoutuksen työssäoppiminen, perjantaina teen viimeisen puuttuvan tenttini alta pois. Ja myös teen, koska ylpeänä voin kehuskella osaavani koealueen ulkoa. Nyt oon pistellyt vähän sinne sun tänne sähköposteja kysellen harjoittelupaikkaa ja todellakin pidän peukkuja pystyssä sille, että pääsen työskentelemään vammaistyön parissa. Tällä hetkellä työskentelen henkilökohtaisena avustajana, eli autan lievästi kehitysvammaista henkilöä koulunkäynnin kanssa, kun tällä hetkellä ei ole kurssejakaan suoritettavana. Sen lisäksi olisi kuitekin mahtavaa saada lisää kokemusta erilaisissa ympäristöissä työskentelyistä, ennen kuin syksyllä aloitan erikoistumisen vammaistyöhön.

Koin tässä aiemmin pienen valaistumisen opintojeni ohelta, kun rupesin tosissani miettimään kaikkia mahdollisia sähläyksiä ja säätöjäni. Etenkin, kun ajattelin asiaa omaa napaani pidemmälle. Tosin tästä valaistumisesta en voi ottaa kunniaa itselleni. Mutta silti päätin tehdä jotain asialle. Näinä aikoina kuulen paljon positiivista palautetta siitä, kuinka olen kasvanut vuosien aikana ja millainen opiskelija nykyään olen. Olen saanut myös paljon tukea, kannustusta ja luottoa. En halua enää saada yhtäkään uutta mahdollisuutta, koska tahdon näyttää pystyväni hoitamaan hommat nyt juuri niin kuin ne pitääkin. Vähintä mitä voin tehdä heidän vuokseen, jotka ovat mua auttaneet, on pyyhkiä heidän viimeisetkin epävarmuudet siitä, että ansaitsinko uudet mahdollisuuteni vaiko en. Teen duunini loppuun nyt täpöllä, valmistun ja meen kentälle tekemään kaikkeni parhaan mahdollisen lopputuloksen eteen.

Jotenkin tuntuu mahtavalta olla viimein tässä pisteessä, että kaikki alkaa todellakin olla kasassa. Viimeiset pinnistykset, jotta pääsen jälleen aloittamaan kunnon opiskelun, kunnolla pänttäämisen. Tuntuu just siltä, että voisin rohmuta loputtomiin asti uutta tietoa, koska kiinnostus ja motivaatio ovat jälleen juurikin siinä missä niiden kuuluukin olla. Innostus tulevasta pakottaa leveän hymyn kasvoille.

Ja maanantaina muutan sitten Helsinkiin, joten viikonloppu meneekin hysteerisen pakkaamisen merkeissä. Sitten tämä Stelbero voi jälleen kutsua itseään ylpeäksi stadilaiseksi. Muutto on mun paluu takaisin kotiseudulle, hyvästi lande, hyvästi pellot ja hyvästi Nummelan miljoonat liikenneympyrät!

- Stella