Mielenterveystyö -kurssi: Viikon täydentävä kattaus

Kokeillaanpa yks kirjotelma viime viikon tunneista ilman niitä jo aikasemmin mainittuja dialappusia. Dialappuset meinaa siis semmosta tulostettua nivaskaa, jossa on kiteytettynä kyseisen tunnin aiheet. Samat paperilla olevat diat näytetää myös tunnilla tykin kautta. Yks aihe jäiki enää läpikäytäväks, sillä viime viikolla oli toi tutustumiskäynti Elviksessä ja muut tunnit meni ikävä kyllä poissa ollessa. Viimene viikko tosiaa kouluu ja tän jälkee tuleeki se yhteenveto.

Pidetään lyhyenä, koska analyytikko iskee sit vikalla kerralla. Aiheena oli… öö, öö, *soittaa kaverille*, *kaivaa nenää* - kakssuuntanen mielialahäiriö ainaski! Tuli flashback jällee videoo jota luupattii puolisen tuntia. Videolla oli ainaki just tää tutustumiskäynnin kohde, kulttuuripaja ELVIS. Siinä oli myös kaks naista, joilla molemmilla on ollu itsari sillon tällön ajankohtane. ”En oo yrittäny aiheuttaa ittelleni kuolemaa yli kuutee vuotee”. Joo propsit sulle neiti mielenterveyskuntoutuja, mut kyllä tekis mieli raiskata tähä kysymysmerkkejä. Iha ku seittemän vuoden kohalla sit ois taas muka pakko vajota suoho ja tarrata niihi kaikkein kestävimpii oljenkorsii säilyttääksee elämänsä. No siinähä vissii huomaa miks kyseessä on mielenterveyskuntoutuja.

Depressio ja itsetuhosuus siinä oli vissii enemmänki niillä tunneilla läsnä, mut muistan myös erään hoitokeinon, jota joku neiti sovels maanis-depressiivisyyteensä. Autolla ajo rauhottaa sillon, ku käydää ylikierroksilla, mut taas piristää ku masentaa. Iha ruohonjuuritasolla puhuttaessa voitais ajatella paitsi pakokaasuja, myös jo sataan kertaan esille tullutta asiakaslähtösyyttä; mm. omaa oivaltamista ja tekemisen halukkuutta. Keskustelussa esille tuli nii ikää sitä, mitä lähihoitajana voisin hommata jeesatakseni näiden tunteiltaa vähintää arvaamattomia. Siitä on puhuttu sataan kertaan ja sataan kertaan on puhuttu myös videolla esiintyneistä aktiviteettien tärkeyksistä. Tehtiin taas ainaki sata post-it –lappua omista ajatuksista, aiheena oli kohtaamisessa huomioon otettavat seikat tai jotkut vastaavat.

Oha se hyvä käydä asiat monee kertaa läpi ja tässä kirjotellessaki tulee tehtyä just sitä. Oppimisen kannalta suurenmoista, mut taas kerran meinas tunnilla vähä tylsyys iskee. Mä nyt puhun omasta puolestani vaan, silti ois taas annettavana vähän kritiikkiä. Toiset oppii asiat eri vauhtia ku toiset ja opettajalle propsit siitä, että pitää kaikki samalla viivalla. Sama pätee mun mielestä myös mielenterveystyössä, eriarvostaminen kitkettäessä tellukselta, monet asiat parantuis. Toisin sanoen: Liberté, Égalité, Fraternité! Noista viimesin korostettakoon ja puhuttakoon tasa-arvosta. Tasa-arvo on tosin ristiriidassa toisen lähihoitajan periaatteen, yksilöllisen kohtaamisen kanssa.

Sitä, mitä mä alussa toivoin, en jaksais enää ollenkaa. Yks valastuminen tällä kurssilla tapahtu siis siinä, ku annetaan tiivis ja ytimekäs paketti, unohdetaa kokonaisvaltasuus eli ne muut asiakkaan HENKILÖKOHTASET tarpeet mihi ne koskaa liittyykää, historiaa, ympäristöö jne. Runsaudensarvee on vaikee lähtee arvioimaa, jote mä ymmärrän alun halukkuudet ja kertomukset pelkästää siitä oleellisesta. Kaikesta huolimatta niin se vaa menee, et ku meille opetetaan sataan otteeseen, että skitsofreenikko on tämmönen, maanis-depressiivinen tämmönen ja alkoholisti tämmönen, totta kai me suhtaudutaa niihi sillä tavalla mitä meille on kerrottu. Ehkä mä oon vaa vähä pettyny, ettei me sen enempää syvennyttykää vaa ruvettii toistamaa. Tyytyväine oon kuitenki siihe, että hiffasin tän kautta sen, miten ikuine toistamine antaa mun mielestä väärää kuvaa niistä oikeista kohtaamistilanteista. Teoria on teoriaa ja käytäntö on todellisuutta, hyvä metodiha tää on, mut silti aika arveluttava. Toivottavasti ees yks lukija heräs ja ymmärs tän ajatuksen.

Nyt vielä se luvattu kritiikki. Jälleen kerran tunneilla posotetaa koomisissa tilanteissa. Vaikka mun aikasemmin hehkuttama - päihdetyötä opettava maikka herra Soininen valisti meitä sillä, että ”päihdekuntoutujan vapaaehtoisuus tarkoittaa päihdekuntoutujan vapaaehtoista osallistumista hoitoon, joka perustuu päihdekuntoutuksen vapaaehtoisuuteen” (AIJAA), myös mielenterveystyön opettaja kerto ammatillisesta, mutta yksilöllisestä kohtaamisesta vähä hassusti.

Opettajan touhut ei oikee tukenu kertomusta

Kuuntelun tärkeys nous yhessä vaiheessa pyramidin huipulle ja jotakin balanssia lähihoitajan ja oman persoonan akselilla siinä analysoitii. Yhtä juttua mä jäin tosin ihmettelemää. Jos luokkalaine viittaa ja lausuu kauniisti mielipiteensä, jossa hän on - vaikka vaan rivien välistä lukien, vahvasti sitä mieltä, ettei jokin asia ole miten ehkä sataan kertaan on sanottu olevan ja esittää asiallisesti tähän liittyvän retorisen kysymyksen, opettaja päästelee suustaan sanoja ”Joo” ”Kyllä” ”Aivan”. 

Yksi ristiriita, joka ei epäilemättä ole monelle mikään elämän kupin kääntävä, tulee tässä esiin. Ensiks opettaja asianmukaisesti opettaa, mutta tämän jälkeen myötäilee sataprosenttisen oloisesti eriävää mielipidettä. Tasapaino kärsii! Niinkun sanoin, tuskin kukaan muu (edes opettaja) sitä näin pitkälle päässään vie, mutta ikäväähä se on kuunnella opetusta, jota ei esim. omalla käytöksellää mukaile. Toisaalta sehän vaa hymyilyttää varsinki sillon ku puhutaan dian kohdasta ”ammatillinen kohtaaminen”, mut ymmärrän mä sen et nää ”myötäilyt”: ”Joo”, ”Aivan” jne. on just sitä ammatillista puolta siinä kuuntelemisessa. Jotai semmosta mitä voi opetella, mut kyllä mä ainaki aion sit kuntoutuksen työssäoppimisen tavotteisii laittaa jälleen kerran sen luonnollisen kohtaamisen ja prioirisoida sen pirun korkeelle nimeomaa attribuuttina.

Täähä meni iha hyvin ilman mitää muistiinpanoja! Ko. kirjainyhdistelmät edels siis yhteenvetoo, jossa mä vilasen lappusnivaskoja vielä läpi ja ehkä oon jopa toteuttanu mun Yle Areena aikomuksen. Se olkoo semmone paikkaava kyhäelmä.

-       Ville