Yhteenveto kurssista "Mielenterveystyö"

Yhteenvedon alkuun haluun heittää ilmoille ehkä maailman vaikeimman kysymyksen. Kysymyksen, joka on askarruttanu mua kauan. Vieläkää en oo saanu vastausta pohdintaan, jossa mä käsittelen joko yksityiskohtien kautta kokonaisuutta tai kokonaisuuden kautta yksityiskohtia. Koitetaan palata tähä iha lopuks, mut nyt lettuce be cereal: kauas sivuraiteille mulla menolippu on.

Järki on pysyny päässä ja olo on taas aika neutraali. Viimeset tunnit ennen ryhmätenttiä on tässä vaiheessa takana eli mä huutelen kyllä sit ku vikat ryhmätenttitunnit on ohi ja oon jällee kuumentamassa näppistä. Tässä nyt on jällee aikaa, pitäskö iha luppoajaks sanoo ku koulu loppuu enne aikojaa ja samalla lailla, ku tiistai on viikon huonoin uutisotsikkopäivä, on se myös paras tekemättömyyden päivä. Ois se kyl hieno kuulla ku joku sanois ”TIISTAINA OLI KYLLÄ YLIKIVAA” - ei kuulu mun sanavarastoo.

Sanavarastoo kuuluu nyt kylläki unenpuute ja jonkinäköne joulustressi, vaikka iha lahjaton kalsarijoulu on meijän perheen traditio. Meinataa mennä vähä asiasta ohi, mut juuriki noista syistä kimpaannuin tunneilla opettajalle. Noh enhä mä voi periaattees syyttää ku itteeni poissaolon takii. Sain selvyyttä siihe kysymysten kirjotustehtävää liittyen. Vissiinki viime viikon tiistai oli tarkotettu ryhmätyökerraks, jollon ryhmissä pistetää maikalle wilman kautta luodut kysymykset kulttuuripaja ELVIStä varten. Tästä mä en siis tienny ku sen, että noita kysymyksiä oli tehtävä ja aikasemmin ihmettelinki, et mitä varten siihe on noin paljon varattu aikaa, mite paljo niitä kysymyksiä täytyis oikee olla. Ihmettelen edelleen.

Ite pajallaha mä tietenki avasin suuni ja kysyin kysymykset, jotka mun mieltä askarrutti. Ei siellä tullu tylsää tai mitää ylipitkiä hiljasuuksia huolimatta siitä, etten mä nähny kenelläkään mitää rustattuja kysymyksiä, kännykässä, paperilla, en yhtää missää. Pirjon jopi ois ollu vissii pönkittää meitä kyselemää vähä paremmin, mut se tapahtu sen esittelevän henkilökunnan toimesta. Se, mikä mut kimpaannutti, oli ajatus seuraavasta. Mitä jos ryhmätehtävän kysymykset oli asiallisesti lähetetty vastaanottajalleen opettajalle ja tää ryhmä oiski vaikka kysyny ne kyssärit kiltisti siitä ryttyyn menneeltä paperilta, mut tasan ¼ nelihenkisestä ryhmästä ois duunannu ne kysymykset? Sanon vaa, et ei meijän luokka tue nii paljoo tasajakosuutta, että niitä valmiiks rustattuja kysymyksiä oitais sit ees vastavuorosesti ruvettu paukuttamaa vastaajille. Kuten kuka tahansa LHS12B/LH39B –ryhmäläinen, myös mä vähän jaksan epäillä, että joku toinenki, joka ei ollu suullisen tai kirjallisen tehtävänannon aikaan paikalla, sai parempaa infoo ku allekirjottanu ja liitty johonki ryhmää ollen tekemättä ensimmäistäkää kysymystä. Saatika sitte kysyny niitä paikan päällä kulttuuripajalla, jos paikan päällä ylipäätää oli. Näin minä, joka siellä aktiivisesti kyseli, mutta ei tietämättömyyttään/vähäistä uteliaisuuttaan kirjoittanut ja lähettänyt kysymyksiä ohjeen mukaan, saa poissaolot. Tietenki aiheelliset semmoiset, ehä mä siellä ollu, mutta poissaolijan olemattomat poissaolot tietenki näyttää arviointia ajatellen numeroa nostattavasti. Tääki on nyt tämmöne maailman pienin asia, mut palautetta annan isompien asioiden mönkään menemisen ja arvoinnin epäreiluuden pelossa. Mä taisin aikasemminki lörpöttää tosta tasa-arvosta, mut nii ikävältä ku se kuulostaaki, ei tällä ois oikeestaa kenellekää mitää väliä, jos kurssi ois arvioinniltaa hyväksytty/hylätty. T1-K3 -akseli vaanostattaa kunnianhimoo. Wilma-viestissä kuitenki korostettii suurenmoisesti selvilläoton/-olon prioriteettia!

Avautumisten ja hämmennysten ohella viimeset teoreettiset tunnit käsitteli verkostoa ja siihen liittyvää työskentelyä. Myös keskustelun saloja käytii läpi ja siinä musta maailmankaikkeuden tärkeintä taitoa, empaattisuutta mitattii ja harjotettii. Ku koulu alko, sanana sitä ei oikeestaan osannu ees selittää, sen vaa ties, tuskin välttämättä osas ees käyttää ja oli tosi tosi mukavaa ekaa kertaa tehä iha konkreettinen harjotus asiaa liittyen. Parasta harjotusta ja opiskelua mitä voi vaa tällä alalla saada, varsinki ku tommosesta duunin osa-alueesta on kyse. Otapa Jouni vuorostas oppia! Tietenki ihmiset nauttii niistä asioista missä ne on hyviä, musta empatia on kyky jota on tosi hankala opetella – se tulee elämän aikana erittäi hyödylliseks taidoks jos on tullaksee. Kaikilta meiltä sitä löytyy, mut ne tilanteet, missä sitä tarvii ja millon sitä olis hyvä käyttää taitaa olla aika pimennossa. Harjotus on siinä mielessä huono sana, jote kartotus, jossa omaa taitotasoo pääsee tarkastelemaa, on se mitä me tänäänki tehtii. Ryhmähenkisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta pääs todistelemaa viiden hengen porukassa, ku kaikki on esimerkiks just tossa empatia-mielessä samalla aaltopituudella. Tunnin aihetta käsittelevää työtä, verkostotyötä lampsiiki tekemää vissii just ne, ketkä kokee kykenevänsä asettua toisen ihmisen asemaan helposti ja tekemää ratkasuja sitä kautta.

Ylempää siis vähän pohjustusta yhteenvetoon. Seuraa siis näppiskuumennus part 2. 

Kuten aikaisemmin on tullut esiin, toivoin kurssin antavan minulle tiiviin paketin tietoa mm. hyödynnettävistä taidoista työssäoppimislähtöisesti. Mielessä pyöri heti alussa tulevat asiakkaat ja jo tän koulun alottaessani aattelin erikoistua juuriki mielenterveys- ja päihdetyöhön. No noi ajatukset on historiaa, mutta melkee vois tässä kohtaa sanoa historian toistavan itteään. Emmä kyllä suhtaudu mielenterveyskuntoutujiin mitenkää dramaattisesti eri tavalla mitä kurssin alussa, oon oppinu kuitenki tunnistaa näitä riskitekijöitä, joista ei ollu aikasemmin niin paljolti tietoa. Tosiaan ihan konkreettisiin töihin tai nimeomaa harjottelujaksolle haluais kamalasti jo päästä! Päällimäisenä mielessä on jo kasvun jaksoilta opittu periaate yksilöllisyys, jonka paistavuuden oikeestaa joka tilanteessa hiffas huomaamaa.

Noita periaatteita ja eettisyyttä tuleeki tämmösillä kursseilla pohdittuu paljon enemmä mitä koskaa aikasemmin on joutunu. Nyt niihi pääsee syventymää unohtamatta tietenkää omia arvoja. Ite oon tyytyväinen suoritukseeni siitä, että hoksaan tilanteet, joissa asiat on ristiriidassa toistensa kanssa. Aikasemmin mainitsin esimerkiks just ton tasa-arvo -periaatteen olevan noin tilannekohtasesti ristiriidassa ton yksilöllisyyden kanssa. Suuri motivoiva tekijä on tällä kurssilla noussu päähän ja se on se, mitä palautetta alan ammattilaisilta saa, ite haluaa antaa asiakkaille sitä parasta mahollista palvelua - oli kyseessä mikä erikoistumisala tahansa. Jos mullaki on vaikka päänsärkyy ja joku saa sen pelkällä puhelinsoitolla katoomaa, kyllä mä oon hänelle paljon kiitollisempi, ku hänelle, jolle joutuu soittamaa neljään kertaa päänsärkylääkkeiden perässä. Raaka esimerkki vaan, mielenterveystyössä nimittäin houkuttaa myös noi mahollisuudet lääkkeettömään hoitoon, vaikkakaa en tyrmää lääkkeiden jeesaavaa vaikutusta tässä totaalisesti.

Ennakkoluuloista ja stereotypioista on ollu myöski aiemmin paljon puhetta. Oon päätyny asiassa jo pitkiä aikoja sitten seuraavaan: Ihmiset ei tiedä mistä on kyse ja helpottaakseen tätä tietämättömyyden ahistuneisuuttaan, on helppo pamauttaa se laatikko kuntoutujan päähän ja kirjottaa siihen, että "sinä kuulut tuonne, koska sinulla on tuo". Lokeroinnin, leimaamisen, laatikottamisen ja kastittamisen ehkäsy sekä huomiointi on nimenomaan yksilöllisyyden ja tasa-arvon huomioimista.

Alussa taisin sanoo jotai sinne päi, että jotta kun elämästä haluaa ottaa kaiken irti, satunnaisesti on katottava omaa napaa; olla itsekäs. Mä oon törmänny monesti lauseesee "Depressio iskee, kun on yrittänyt olla liian vahva liian kauan". Musta toi on erittäin totta, ei se selkäkää kestä, jos sillä nostelee koko aja väärällä tavalla, kurkottelee ja antaa sille ylimäärästä turhaa rasitusta. Toi ylimääräsyys olis semmone kitkettävä asia näistä joistakin viidestä asiasta kärsivistä. Ei tehä liikaa, sillä tälläki kurssilla tuli huomattua, että se patoutuu hyvin äkkiä ja sit ollaanki maailman keskipisteitä ku tehää ittelle iha fyysistä hallaa.

Nää viis asiaa on siis tuntien suurimmat käsitellyt asiat. Depressio, itsetuhosuus, skitsofrenia, psykoosit ja kakssuuntanen mielialahäiriö. Palvelujärjestelmistä oon vieläki sitä mieltä, että ne opetellaa tarkemmin esimerkiks näyttösuunnitelman kirjottamisessa, mutta sekin löyty meijän aihealueina. Tosin heti loman jälkeen ollaan menossa tutustumaan kulttuuripaja Elviksessä monesti esille tulleesee toimintakeskus Happeen. Noista viidestä yks jäi ehkä mulle vielä vähä ryppäästä ulkopuoliseks, nimittäin toi depressiivis-maanisuus. Molemmat vastakäsitteet oli tuttuja ja sairaudesta on tullu luettuu suhteellisen paljon pelkän mielenkiinnon takia. Silti mua kiinnostais tietää tarkemmin, että mite kenelläkää voi olla nii heittelehtivä mieli sairaudesta huolimatta, että itsemurhan partaalta löydetään nii uskomattomia voimavaroja, että myös sillon potilaan terveys kärsii. Mm. Britney Spears syö käsittääkseni lääkitystä just tähän vaivaan ja siitä lääkityksestä puheenollen, toi on melkee noista viidestä se, johon lääkitys kuuluu mun mielestä oleellisimmin. Tämmönen kuva mulle ainaki jäi näi kurssin lopuks.

Toi viisikko koostuu siis noista kahesta yksinäisestä, palvelujärjestelmistä ja kakssuuntasesta mielialahäiriöstä. Loppu koostuu kahesta parista, joista ensimmäinen on depressio ja itsetuhosuus. Kuten sanoin ja kuten aikasemmin filosofoin, roskakasat kerääntyy, ku otetaan vaan muut huomioon ja unohdetaan pitää huolta omasta mielenterveydestä. Mite kukaa voi pysyä tolkuissaa, jos aina kantaa huolen toisista - myös sillon ku ite ois jopa enemmän avun tarpeessa. Vertaistuki tulee tietenki tossa kohtaa mielee tai kenties jopa jonkinäköne eskapisoituminen defenssinä/coping-menetelmänä, mut se mikä kurssin edetessä korostu, epäitsekkyys on osa maailmankatsomusta. Tunnistan monissa ihmisissä juuriki tätä. Kirk Hammett mainitsi eräässä dokumentissa haluistaan olla epäitsekkyyden mallina muille. Kaveri on siis luokiteltu monesti maailman parhaaks metallikitaristiks ja tosiaan ottaa yleisönsä haltuun sillon kun on sen aika. Toisin sanoen, mr. Hammett on hyvin itsekäs sooloillessaan, mutta pisu ei nouse hattuun sillon eikä ranteet ole auki, kun asiat on balanssissa.

Mä luin tunneilla jotenki rivien välistä, että se balanssi on huimasti häiriintyny, jos mielessä pyörii itsetuhosia ajatuksia. Tossa tuli toi sana eskapisoituminenki esiin, sehän tarkotti sitä, että halutaan pois jollakin verukkeella tästä todellisuudesta. Peliriippuvaisilla on mun mielestä just tää aika isonaki lähtökohtana. Itsaria ajattelevilla toi eskapistisuus on menny puolestaa nii yli, että vaaka on pysty suorassa, istutaan niin sanotusti seipään kärjessä, jossa ainoo suunta tuntuu olevan hyppäämine kuolemaan sieltä päältä. Kärki on tietenki erittäin terävä näin se satuttaa kantajaansa. Jos leikitään, että meillä "mieleltämme terveillä" on se tasanne horisontaali, me taistellaa niiden siinä olevien mäkien kanssa päivittäin. Mennään siis ylä- ja alamäkeä, joka on tasapainosta ja monien suusta kuuluvasti tervettä elämää.

Skitsofreniahan oli psykoosisairaus ja jo sanat ottaa toisistaan kiinni. Yllättävän paljon oli tietoa ennen kurssia tästäkin kute aikasemmissa kyhäelmissä tuliki esille. Noi psykoosit tosin liitty mun mielestä jotenki noihi hallusinogeeneihin ja niiden käyttöön. Telkkariohjelmissa on näytetty näitä transitiivisia rituaaleja ja ne on ollu jostaki syystä tosi mielenkiintosia. Ihmismieli on vaan niin hemmetin kiinnostava ja varmaa just sen takia ku aivoistakaa ei tiedetä vielä ...no ei ainakaa nii paljoo mitä haluttais. Opettaja näytti meille kirjan, joka käsitteli muistaakseni jotain anatomiaa. Kyseessä oli kuitenki kirja, joka perehty tarkemmin mm. psyko-sosiopaattisii johdannaisuuksii tjmv. Äänien kuuleminen ja niihin uskominen oli kylläki kuultu juttu, mutta en ois uskonu että tunneilla tulee sovellettuu historian kehittymistä. Entisaikaan siis skitsofrenia oli tie psykoosiin ja jälleen kerran lääkkeet ovat auttava tekijä.

Nohh, joissaki kohtii se kokonaisuus on heti ekana mielessä ja toisissa kohtii taas yksityiskohtaset mm. muistot pöllähtää mielee tai mielestä pois. Voisin vastata toho jopa sillä lailla, että kyseessä on käsitteellisesti sama kysymys ku muna vai kana -kysymyksessä. Onha kokonaisvaltanen työskentelyki aina yksilöllistä, mut jos mun pitäis jompi kumpi valita, se ois mun mielestä kana ja yksityiskohdat. Kuka nyt haluais niinki saastasta lintua syödä, mut kuka hullu aluks aatteli semmosta ees kokata? Saatika sen munia. Sama juttu siin sanonnassa, "ei oo lintuu sulkii kattomine", ähh en minä tiiä. Sen kuitenki luulen tietäväni, että jokanen lintu on erilainen, kenelläkää ei oo samanlaisia helttoja ja jokasella on ikioma historia sekä syntyperä. Ympäristö meinaa vähä vangita meitä mm. siihen oravanpyörään, ja vaikka ihminen on laumaeläin, kaivataan mekin siipiä ollaksemme vapaita. Suurin opetus oli varmaanki just tää, mielenterveystyössä tehkäämme parhaamme pitääksemme paitsi, toisista, myös itsestämme huolta. Pitäkäämme tasapainomme toistemme välillä ja tasapainolaudan keikkumisesta huolimatta, yrittäkäämme pysytellä samalla viivalla, samassa veneessä. Tsiigaillaa myöhemmin, pysynkö mä vielä tässä blogiveneessä.

Kiitokset kurssista Marikalle ja erittäin mukavaa joululomaa, ADIOS!

-       Ville

Mielenterveystyö -kurssi: Viikon täydentävä kattaus

Kokeillaanpa yks kirjotelma viime viikon tunneista ilman niitä jo aikasemmin mainittuja dialappusia. Dialappuset meinaa siis semmosta tulostettua nivaskaa, jossa on kiteytettynä kyseisen tunnin aiheet. Samat paperilla olevat diat näytetää myös tunnilla tykin kautta. Yks aihe jäiki enää läpikäytäväks, sillä viime viikolla oli toi tutustumiskäynti Elviksessä ja muut tunnit meni ikävä kyllä poissa ollessa. Viimene viikko tosiaa kouluu ja tän jälkee tuleeki se yhteenveto.

Pidetään lyhyenä, koska analyytikko iskee sit vikalla kerralla. Aiheena oli… öö, öö, *soittaa kaverille*, *kaivaa nenää* - kakssuuntanen mielialahäiriö ainaski! Tuli flashback jällee videoo jota luupattii puolisen tuntia. Videolla oli ainaki just tää tutustumiskäynnin kohde, kulttuuripaja ELVIS. Siinä oli myös kaks naista, joilla molemmilla on ollu itsari sillon tällön ajankohtane. ”En oo yrittäny aiheuttaa ittelleni kuolemaa yli kuutee vuotee”. Joo propsit sulle neiti mielenterveyskuntoutuja, mut kyllä tekis mieli raiskata tähä kysymysmerkkejä. Iha ku seittemän vuoden kohalla sit ois taas muka pakko vajota suoho ja tarrata niihi kaikkein kestävimpii oljenkorsii säilyttääksee elämänsä. No siinähä vissii huomaa miks kyseessä on mielenterveyskuntoutuja.

Depressio ja itsetuhosuus siinä oli vissii enemmänki niillä tunneilla läsnä, mut muistan myös erään hoitokeinon, jota joku neiti sovels maanis-depressiivisyyteensä. Autolla ajo rauhottaa sillon, ku käydää ylikierroksilla, mut taas piristää ku masentaa. Iha ruohonjuuritasolla puhuttaessa voitais ajatella paitsi pakokaasuja, myös jo sataan kertaan esille tullutta asiakaslähtösyyttä; mm. omaa oivaltamista ja tekemisen halukkuutta. Keskustelussa esille tuli nii ikää sitä, mitä lähihoitajana voisin hommata jeesatakseni näiden tunteiltaa vähintää arvaamattomia. Siitä on puhuttu sataan kertaan ja sataan kertaan on puhuttu myös videolla esiintyneistä aktiviteettien tärkeyksistä. Tehtiin taas ainaki sata post-it –lappua omista ajatuksista, aiheena oli kohtaamisessa huomioon otettavat seikat tai jotkut vastaavat.

Oha se hyvä käydä asiat monee kertaa läpi ja tässä kirjotellessaki tulee tehtyä just sitä. Oppimisen kannalta suurenmoista, mut taas kerran meinas tunnilla vähä tylsyys iskee. Mä nyt puhun omasta puolestani vaan, silti ois taas annettavana vähän kritiikkiä. Toiset oppii asiat eri vauhtia ku toiset ja opettajalle propsit siitä, että pitää kaikki samalla viivalla. Sama pätee mun mielestä myös mielenterveystyössä, eriarvostaminen kitkettäessä tellukselta, monet asiat parantuis. Toisin sanoen: Liberté, Égalité, Fraternité! Noista viimesin korostettakoon ja puhuttakoon tasa-arvosta. Tasa-arvo on tosin ristiriidassa toisen lähihoitajan periaatteen, yksilöllisen kohtaamisen kanssa.

Sitä, mitä mä alussa toivoin, en jaksais enää ollenkaa. Yks valastuminen tällä kurssilla tapahtu siis siinä, ku annetaan tiivis ja ytimekäs paketti, unohdetaa kokonaisvaltasuus eli ne muut asiakkaan HENKILÖKOHTASET tarpeet mihi ne koskaa liittyykää, historiaa, ympäristöö jne. Runsaudensarvee on vaikee lähtee arvioimaa, jote mä ymmärrän alun halukkuudet ja kertomukset pelkästää siitä oleellisesta. Kaikesta huolimatta niin se vaa menee, et ku meille opetetaan sataan otteeseen, että skitsofreenikko on tämmönen, maanis-depressiivinen tämmönen ja alkoholisti tämmönen, totta kai me suhtaudutaa niihi sillä tavalla mitä meille on kerrottu. Ehkä mä oon vaa vähä pettyny, ettei me sen enempää syvennyttykää vaa ruvettii toistamaa. Tyytyväine oon kuitenki siihe, että hiffasin tän kautta sen, miten ikuine toistamine antaa mun mielestä väärää kuvaa niistä oikeista kohtaamistilanteista. Teoria on teoriaa ja käytäntö on todellisuutta, hyvä metodiha tää on, mut silti aika arveluttava. Toivottavasti ees yks lukija heräs ja ymmärs tän ajatuksen.

Nyt vielä se luvattu kritiikki. Jälleen kerran tunneilla posotetaa koomisissa tilanteissa. Vaikka mun aikasemmin hehkuttama - päihdetyötä opettava maikka herra Soininen valisti meitä sillä, että ”päihdekuntoutujan vapaaehtoisuus tarkoittaa päihdekuntoutujan vapaaehtoista osallistumista hoitoon, joka perustuu päihdekuntoutuksen vapaaehtoisuuteen” (AIJAA), myös mielenterveystyön opettaja kerto ammatillisesta, mutta yksilöllisestä kohtaamisesta vähä hassusti.

Opettajan touhut ei oikee tukenu kertomusta

Kuuntelun tärkeys nous yhessä vaiheessa pyramidin huipulle ja jotakin balanssia lähihoitajan ja oman persoonan akselilla siinä analysoitii. Yhtä juttua mä jäin tosin ihmettelemää. Jos luokkalaine viittaa ja lausuu kauniisti mielipiteensä, jossa hän on - vaikka vaan rivien välistä lukien, vahvasti sitä mieltä, ettei jokin asia ole miten ehkä sataan kertaan on sanottu olevan ja esittää asiallisesti tähän liittyvän retorisen kysymyksen, opettaja päästelee suustaan sanoja ”Joo” ”Kyllä” ”Aivan”. 

Yksi ristiriita, joka ei epäilemättä ole monelle mikään elämän kupin kääntävä, tulee tässä esiin. Ensiks opettaja asianmukaisesti opettaa, mutta tämän jälkeen myötäilee sataprosenttisen oloisesti eriävää mielipidettä. Tasapaino kärsii! Niinkun sanoin, tuskin kukaan muu (edes opettaja) sitä näin pitkälle päässään vie, mutta ikäväähä se on kuunnella opetusta, jota ei esim. omalla käytöksellää mukaile. Toisaalta sehän vaa hymyilyttää varsinki sillon ku puhutaan dian kohdasta ”ammatillinen kohtaaminen”, mut ymmärrän mä sen et nää ”myötäilyt”: ”Joo”, ”Aivan” jne. on just sitä ammatillista puolta siinä kuuntelemisessa. Jotai semmosta mitä voi opetella, mut kyllä mä ainaki aion sit kuntoutuksen työssäoppimisen tavotteisii laittaa jälleen kerran sen luonnollisen kohtaamisen ja prioirisoida sen pirun korkeelle nimeomaa attribuuttina.

Täähä meni iha hyvin ilman mitää muistiinpanoja! Ko. kirjainyhdistelmät edels siis yhteenvetoo, jossa mä vilasen lappusnivaskoja vielä läpi ja ehkä oon jopa toteuttanu mun Yle Areena aikomuksen. Se olkoo semmone paikkaava kyhäelmä.

-       Ville

Skitsofrenia & psykoosit ELVIS-trippeineen (Mielenterveystyön kurssi, vko 3)

Tuli oltua veke tunneilta, jossa psykoosit löys ittesä aihealueiks. Sain luokkalaiselta lappusen (mistä lie opettajalta kaivanu), jonka otsikointi kiteyttää aika hyvin munki alkuperäset ajatukset: ”Aivot ovat ensimmäinen uhri”. Mentiipähä tuolla skitsofreniaa käsittelevällä tunnilla vissii aika samoilla linjoilla tai hyvin paljon tuli kysymyksiä edellistä tuntia koskien. Alussa tuntu olevan vähä hankala saada mistää kiinni ku kukaa ei tuntunu muistavan mistää mitää, mut sain ittelleni aika selvän jatkumon luotua. Kutakuinki todellisuuden tajun hämärtymisen ja skitsofreniadiagnoosin kautta psykoosii. Tämmöset psykologiset trillerit käsittääkseni perustuu osittain just tohon viimesimpää, ollaa tehty jotai mitä ei muisteta ja sit sitä tutkitaa etc. Haluampa tuoda esii, että tota käy pääasiallisesti vaa elokuvissa tai sit mun oma todellisuuden taju on hämärtyny, jos uutisissa ois kerrottu kokoaikasesti psykoosissa tehdyistä rikoksista. Tähä hätää ei tuu ku yks tapaus otsikoista mielee. Saa valasta allekirjottanutta tarvittaessa.

Skitsofrenia on siis "psykoosisairaus", kaikista vaikein semmone. Pelottavuutta lisää tietenki alkuperän tuntemattomuus, mut myöski esimerkiks mediapaskan luonti erinäisistä stereotyypeistä. Kyllähän sitä iteki tuli haukuttua ala-asteella ja varmaa yläasteellaki jotakuta ”skitsoks”, ku asiasta ei ollu mitää tietoa. Skitsot oli alussa siis vaa jotai typeryyksiä tekeviä, se otettii haukkumasanana. Tän jälkee tuli tietoo jonkinnäkösestä, mitä todennäkösimmin median luomasta kyseisestä sairaudesta kärsivästä ihmisestä. Skitsoiks sanottii niitä luokan hulluimpia ja vikoina peruskouluvuosina olevinaa tiedettii jo niiden olevan ja mahollisesti tekevän jotai kamaluuksia.

Tragikoomista on, että ku tuli kasvettua ja just näiden stereotypioiden eli ennakkoluulojen takia mun vanhemmat kerto vuosia seinän toisella puolella asuvan naapurin sairaudesta vasta mun käydessä kymppiluokkaa. Tekemisissä on oltu kyseisen herran kanssa siis paljon ja vaik tilanteet on olluki sillon tällön kiusallisia, mä en vieläkää usko niiden johtuvan mistää hänen oireilustaa. Haluun jälleen kerran tuoda esiin sitä v*tuttavaa leimaamista, jota just vaikka median toimesta tehdään. Emmä tarkota, että jotai kouluampumista pitäis solkenaa ymmärtää erilaisuuden vuoks, mut vaik pelottaaki, pitää ihmisiä koittaa ajatella ihmisinä. Tragikoomista siinä mielessä, et psykoosin keskeisemmistä oireista löytyy harhaluulot.

Alan muute pitämää taas enemmän tästä oppimispäiväkirjasta, tunnilla tulee paremmin kuunneltua ja omat kysymykset voi kääntää omiks ajatuksiks näi jälkeepäi. Toisilla kursseilla tulee ehkä puhuttua päälle ja jos opettaja ihmettelee paikoi vallitsevaa hiljasuutta, tässä yks teoria. Sitä muka ollaa jo nii vanhoja ja nähneitä, että tähä kykenee. Yks tunnilla kysytty kysymys oli jotain että ”Ajatteliko kukaan ennen tätä kurssia, että skitsofreenikko kykenee opiskelemaan”. Taas oli suu hetken sisäsesti auki, koska ekat fiilikset oli että miksei. Oli se auki tai ei, ilmeisesti maikka ois halunnu mun kertovan tarkemmin nostaessani käden. Musta se oli silti semmone gallup-kysymys ja kerron sen nyt täällä.

Kaverin broidi, ikää muutama vuos ysifemmoja enemmän. Sain kuulla hänen sairaudestaa aika äkkii ko. kundin tullessa puheeks ja täytyy antaa kaverille propsit avoimesta kertomisesta. Toinen puoli tosin sanoo että oisin kuullu siitäki jälkikätee, mut tärkeintä on se, että mä olin henkisesti valmistautunu kohtaamaa ja touhuumaa tän veljen kanssa naamatusten. Keilausreissu ei oo koskaa ollu nii mukava mitä se sillon oli, isoks osaks hänen vuoks. Hymyä ja huumoria riitti, vaikka kyseessä oliki ehkä vähä erakoituneempi yksilö. Ei mikää nurkassa kököttäjä kuitenkaa oo kyseessä. Sain nimittäi aika ainutlaatusen tilaisuuden sillo tavata hänen vissii parasta kaveriaan. Säihkyvine hampainee olin tietävinäni et tää kaveri oli jostai vertaistukiryhmästä tullu tutuks. Ei ollu, jätkillä synkkas vaa nii hyvi yhtee ja ton tilaisuuden ainutlaatusuuden tajuu tietenki vast näi jälkeepäi. Mä en huomannu siinä kertaakaan mitää erikoista, omalaatunen luonteenlaatu ignooraten. Tää skitsofreenikon sisko joutu sit vasta varte kysymää multa että huomasinko mä mite esim. hänen broidi poistu pöydästä hokien ittellee kaiken olevan hyvin. En huomannut.

Noi pari tilannetta (naapuri ja broidi) kuvaa mun pulssia ku semmone henkilö tulee joskus kohdatuks; se nousee jonku verra vasta mahollisissa aggressiivisissa tilanteissa. En vaa jaksais kuvitella kummankaan heistä lyövän ketään, koskaan. Ehkä ois hyvä palata vähä maankamaralle, mut toisaalta oon tyytyväine tähä avoimuutee asian suhteen. Mistä sitä tietää keillä kaikilla meidänki tutuilla se loppupeleissä on, ku tunnillaki toitotettii mite he elävät mm. lääkityksen jeesatessa, täysin tasapainosta elämää. Ei toitotettu turhaa, tuskin sitä ite vieläkää ymmärtää ja se oiski tässä musta se kaiken ydin.

Loppuviikon tunneista ei oo sen enempää sanottavaa, sillä niillä en ollu paikalla. Korvauksena aattelin kattoo puol tuntii ohjelmaa nimeltä "Akuutti". Yle Areenasta saa vilkuilla vielä parikyt päivää jaksoa, jossa puhutaa "Mielenterveystyön karusta todellisuudesta", mitä lie se koskaa sisältääkää.

Huomasin taas yhen isohkon yhteneväisyyden tuolta päihdetyön kurssista tähä kurssii. Ryhmätyönä oli tarkotus esitellä omasta huumaavassa käytössä olleesta aineesta. Selvemmin sanottuna jaettii/huudettii aiheet/aineet ja niistä tehtii powerpoint-esitys, jonka toiset voi Moodlen kautta käydä tsiigaamassa. Meillä oli onnistuneesti hallusinogeenit ja sen opin, että ainaki toisten mielestä niiden vaikutukset muistuttaa paljolti skitsofreenisia oireita. Tähä oli kuitenki iha kemiallinen tai jonku sen kaltanen selitys, että nää hallusinogeenit/psykedeelit vaikuttaa välittäjäaineiden kulkuu estävästi, kiihdyttävästi tai mitä lie ...tästä huolimatta se lappunen sano skitsofrenian lähtökohdan olevan tuntematon? Nojoo en oo perehtyny nii tarkkaa, mut toivon mukaan muille perhosiaki pelkääville luokkalaisille oitas ees ton tyyppinen selitys annettu.

Nyt vähä poiketaa protokollasta ja laitetaa tähä perää vielä noi tän päivän tapahtumat; valmistaudun henkisesti siihe yhteenvetoo täst kurssista. Käytiin ihastuttavalla luokkaretkellä tuolla Niemikotisäätiön kulttuuripajalla ELVIS, jonka toiminta perustuu ELämänhallintaa, VIriketoimintaa ja Sosiaalisee kanssakäymisee... jotai tonnepäi, luovasti nimi oli kaikesta huolimatta keksitty. Niitä sanoja oli enemmänki, mut noista kolmesta sanasta sen hankkeen tavote tulee aika hyvin esii. Vaikutti aika loistavalta paikalta, vaikka mitää kierrosta meille ei tarjottukaa. Lautatarhankadulla yhtäkkii oli ovi vasemmalla puolella sitä käveltäessä ja minieteisen jälkee tultii isoo olohuoneen tapasee tilaa. Juotii aamukahveja ja lähinnä kuunneltii kyseisestä paikasta, sen toiminnasta sekä asiakkaista ja henkilökunnasta.  Fasiliteetteja ei sen enempää päästy tarkastelemaa mut kyllähä he hienosti siitä paikasta kertoivat. Kaiken näköstä aktiviteettien toteutusta tukevia juttuja; kuntosalia, soittimia ja fysioakustistatuolia jne. siellä oli.

Poissaolojen pahottelujen merkeissä palautetta kylläki opettajalle tässä vaiheessa siitä, että käskettiinkö meitä oikeesti duunaamaa kysymyksiä sitä paikkaa varte koko iltapäivätunnit, klo kymmenestä puol yhtee? Aika monta kysymystä tolla varatulla ajalla sinne ois saanu aikaseks... Huom. puhun nyt pelkästää mulle kerrotun informaation pohjalta. Eikä se jossai R-kiskan edessä tapaamine menny iha ku elokuvissa. Sen "tiesin", että tommosen kiskan edessä piti Sörnäisissä tavata. Siinä on 50m säteellä jum*lauta kolme Ärrää ja kaikki tuli käytyy läpi ku ketää ei näkyny sen "sovitun" kiskan eessä "sovittuna ajankohtana" klo kaheksa reikäreikä vai 8.15. Törmäiltii me paikalla olleet siellä loppupeleissä ja sen minäki tiesin, että Pirjo-opettajan piti olla vastassa meitä. Mutta parin kerran jälkee, ku me häntä koetettii puhelimitse saada kiinni, vastaus kuulu luurin päästä, että hän on keskustassa metrossa. Sentään tuli ymmärretyks vissii Marikan suunnittelema suunnitelma: törmätään Pirjoon hänen matkansa varrella Sörnäisissä ja hän näyttää tien paikan päälle. No näin se ainaki meni, siinä mitää minipränttinettikarttakuvia tarvittu, vaikka olin ymmärtävinäni ettei Pirjokaan siellä oo ennen käyny.

Kokemus oli silti oikeen mukava, vaikka kuulemma toistoo siinä duunissa onki ja se pohjautuu toho kamalaa sanaa ku "kuntoutus", silti työntekijät vaikutti erittäin tyytyväisiltä työpaikkaansa ja sanoivat just sen mitä mä halusinki kuulla, he näkevät sen oman työnsä hedelmän, saavat palautetta ja henkilökohtasia asiakassuhteita. Maanläheisen olosia ammattilaisia eivätkä sepittäneet mitää "puhummeko nyt alueista vai sektoreista" -löpinää vaa kertoilivat just sen oleellisen. Touhu oli tosin aivan liian aikasta ja tunnelma oli kertomusten aikaa niinki hiljasen keskittyny että kahvikupit tuntu luovan jumalatonta mekkalaa. Mulle kuitenki upein kuulemani juttu siellä oli nää vertaisohjaajat. Paikassa on siis työntekijöitä, jotka iteki on jonkintasosii mielenterveyskuntoutujia. Oi että tonne varmaa tunkisin puolipätevyydelläni jokaikisen! Työosuusrahaa niille duunareille ja pelkkää hyvää, ittensä toteuttamista asiakkaille, it's winwin. Näiden vertaisohjaajien jeesinä toimii tietenki tää vaan kolmihenkinen staffi, joka tuo epäilemättä sitä mielenkiintoo heidänki arkeesa. Ei ainakaa käsittääkseni monessa paikassa tollasen työn tekemisessä voi juurikaa kehittyä.

Materialismionnellisuudesta kärsiville joulun odotuksia!

-       Ville

Depressio + jotain muuta (Mielenterveystyön kurssi, vko 2)

Marika heitti idean, jota en syystä tai toisesta tajunnu. Kaikessa yksinkertasuudessaa laitanki kaiken samaa syssyy mitä on kuluneella viikolla tapahtunu. Eli nää tulee viikon jäljessä, nimittäin hetki menee kirjottelussaki. 20. päivä on deadline oopeekoon palautukselle eli sen yhteenvedon mä aattelin huolehtii tänne ajallaa. Sillo alkaaki joululoma, voi sentää 9 päivää enää koulua, jos niitä ees päiviks voi luetella. Pisimmät päivät puol ysistä puol yhtee...

Huomiona niille ketkä ei ymmärrä, mähä teen tässä periaatteessa kahta hommaa päällekäi. Selitän tietämättömille mistä on kyse blogin takia ja samalla duunaan tätä mun oopeekoota, oppimispäiväkirjaa. Voidaaha me ottaa kolmaski tähä, nimittäi toi tutorointi, josta siitäkin pitäis muistaa pitää päiväkirjaa.

No mitäs onkaan Villelle jäänyt mieleen MT-kurssin sisällöstä kuluneiden tuntien jälkeen? Nää jaetut, paperilta luettavat diat on helkutin hyviä, vierestä löytyy jonku verra tilaa kirjotella omia ajatuksia. Mulla ne on juuriki omia ajatuksia eikä niinkää mitää konkreettisia muistiinpanoja. Kyseessä olevan kurssin juju: se mitä mun päässä on, on sitä hiffattua asennetta tähä kyseisee aiheesee. Muistiinpanot ois siis nk. pakollisia, mut omat ajatukset ei oo. Kuulostaa näi jälkikätee yksinkertaselta, toivottavasti muut käsitti asian mua vikkelämmin.

Ite aiheesta sen verran, että pohittiin luokkalaisen kanssa ”täydellisyyttä” tossa yks päivä ruokaillessa. Myönnettäköö, että emmä siitä keskustelusta sinänsä mitää oppinu, mut siinä tuli oleellisesti esii just se, miten haviteltu täydellisyys kääntyy itteesä vastaa. Mielenterveystyön kurssilla lähetään aika ruohonjuuritasolta, sillä meillä ei oo kyseisestä aiheesta ollu "virallista" opetusta. Totta kai asiat kävelee käsi kädessä, mut tuntuu että tää on nyt jääny kokonaa huomiotta. Se mitä siellä luokassa käydää läpi, tuntuu ainaki mulle suht itsestäänselvyyksiltä, ja jotta mielenkiinto säilyis, täytyy tehä jopa töitä henkisesti sen etee, että miettii niitä asioita omakohtasesti. Mielihyväähä siitä saa ku tajuu että ”emmä ookkaa nii hullu”.  Vaikka kurssi vaikuttaaki päällisin puolin aika täydelliseltä ja toteuttaa sen mitä mä aluks toivoinki (tiivistä pakettia kaikesta oleellisesta), ei mielenkiinto jaksa pysyy jos mm. noita sisäsiä ja ulkosia tekijöitä rupee kelailee jolleki tapaukselle mitä ei oo olemassa.

Toisin sanoen sitä on saanu ajatuksia mite voi tarvittaessa jopa omia frendejä jeesata. Tai no mä en kovin yksinkertasten ihmisten kanssa leiki liikaa vapaa-ajalla, jote siinä mielessä mä saan tosta loppupeleissä paljonki irti. Tai sit ne on vaa noi ekat tunnit, jotka pohjustaa. Mukava yllätyshä se oli, että tietää esim. depressiosta noinki paljo ilman mitää koulutuksia tai vastaavia. Kiteytettynä kurssi saattaiski kaivata just enemmän tämmöstä filosofisuutta jota Mr. Soininen tuo loistavasti esii tuolla käsi kädessä kulkevalla kurssilla: Päihdetyö, joka on parhaillaa myös menossa.

Jotta mä en nyt tekis tässä noita aiemmin mainittuja kahta asiaa samaa aikaa, en ala tähä länkyttää, että mitä kaikkee siellä on nyt käyty läpi ja mitä mä siitä ajattelen. Koetan siis soveltaa kertomalla ainaki jatkossa sen ytimen, mistä on kyse ja tarvittaessa minkä takia.

Diagnosoinnista sen verran, eiks tän vois kääntää jotenki hassusti toisee muotoo? Esim. päihdetyössä pohdittii sitä päihdeongelmaisen elinkaarta, mikä on aika alaspäin suuntaava. Mun mielestä tossa mielenterveyden hoitamisessa pätee melkee sama, se että alaspäi mennää näi rumasti sanottuna - nii pitkää ku potkastaa tyhjää. Niist ylöspäi ponkasuista huolimatta näin tulis siis tapahtumaa ja Tuusulan herra Soinisen mukaan se ponkasu pitäis olla nii valtava et tulevaisuudessa se kaaren suunta vaihtuis. Sitte ku diagnosoidaa, nii mun korvii se kuulostaa siltä että lokeroidaa joku ihmine johonki lahkoo. Tässä lahkossa ollessaa kaveri joutuu sit tyytymää siihe samannäkösee kaaree mikä toisillaki on. Odotetaa muka suuria vaik juuri hänelle se yksiki ponkaus ylöspäi saattais riittää onnellisee, mieleltää terveesee ja yksilökohtasesti raittiisee elämää.

Piti tossa pohtia myös sitä, että mite mä voisin ite ehkästä noita mielenterveyden ongelmia. Jälleen kerran korostan ton päihdekurssin kättä, josta on helppo tarrata kiinni. Sinne kuuluu oleellisesti toi riippuvuus. Toisin sanoen mielihyvää tuovien asioiden tavottelu, mutta näiden asioiden kontrolli on pettäny; tehää tuota tai tätä liikaa. Selväks tuolla on tullu että sulla on ”sairaus” sillon ku sun polla on nii sekasin, että se haittaa sun päivittäisiä toimintoja, sun elämää. Ehkäsyssä mun mielestä olis hyvä kiinnittyä näihi asioihi, joista on vielä riippumaton - asioihi joista saa sitä mielihyvää, mut joiden kulutus ei oo menny nii sanotusti yli. Pelataa sitä lapsuuden lempilautapeliä tai järkätää joku pokeri-ilta, oli taustalla mitä hyvänsä. Valvominen tossa kylläki korostuu, joka saattas tuntuu ahistavalta, mut toisaalta rentouttaa jotakuta. Tuodaa nyt sitä kaivattua filosofiaaki jossai määri tähänki.

Palvelujärjestelmät oli kakkostunnin aihe ja kolmosena oli depressio. Näistä ensimmäine meni aikalailla ohi, koska mä oon sitä mieltä, että esim. tulevaisuudessa suoritettavassa työnhaussa nää tulee sit uudestaa väkisinki etee. Kyl sieltä sit jotai muistaa ja tärkeintä on käsittää sit sen nimenomasen duunipaikan paikka noissa korkkiruuvia ja skolioosia kierommissa järjestelmissä.

Depressiosta eli masennuksesta sen verra että tsekkailtii video Janista joka oli semmone truumetalliäijä ja kärsiny muutaman vuoden masennuksesta. Hän sano, että syy siihe oli se, että häntä pidettii erilaisena. Tätä mä peilasin saman tien itteeni, sillä oha noita kuultu, että poikkeen sillon tällön joukosta + pidin oikee kovasti sen Behemoth –hupparista. KVG jos on pakko tietää mistä on kyse. Jälkeepäi tunnilla tuliki varomerkkien luettelua, joita duunailtii eri ryhmissä. SUOJAUTUVA MUSTAAN PUKEUTUMINEN loksautti hetkellisesti mun leuat. Omalla kohalla mä mietin tätä vaa siinä mielessä et mitäköhä minä, en masennuksesta kärsinyt, oon sit tehny eri tavalla ku Jani? Onks tää yhteiskunta sit vaa nii kuollu ja erilaisuuskammone? Depressio on kuitenki sen verran pitkä prosessi, et ei muutamasta hyväksymättömästä erikoisesta mielipiteestä sitä mielipahaakaa keretä noin pitkänäkösesti kehittämää. Oh well tää on tosin vaa mun mielipide, mut helpohko oli samaistuu tähä epikriisii ja mun mielestä vähäpuheisuudestaa huolimatta kyseessä oli todella symppis kaveri.

Itsetuhosuus olkoo viimene asia tältä osalta ja arvalta. Sitä ei olis voinu jättää mainitsematta, koska taas kerran mennää samoilla aalloilla ton depression kanssa. Metaforana toimii Marika-opettajan monesti esille ottama roskakasojen kertyminen. Meneekse sit todellisuudessa sillälailla et sit ku nää roskakasat, eli paineet virheistä, muista ihmisistä, peloista jne. käy nii ylitsepääsemättömiks et täytyy ruveta lennättää verta? Noissa psykologisissa testeissähä kysytää ajatuksista ittestää myös siinä mielessä että haukkuuko esimerkiks itteää jossaki epäonnistuttuu ja määritellää tän mukaa vaikka perfektionismii tai eskapismii taipusuutta, jotta voitas sit jeesata tätä täydellisyyttä hipovaa, todellisuutta pakenevaa just niin ku hänelle on sopiva. Niille roskakasoille vois laittaa oman eristyskopin sinne asuntoo, kerran nää kasat hautaa henkilön. Käytävä sinne ulko-ovelle ois täysin avoin, jollon ne pussit ei oo ees näkyvillä ja päästään niiden mukavien asioiden ääree. Pelkistettynä pelkästää niide näkemine saattaa viedä tytön/pojan äkkii takas peiton alle veitsensä kanssa. Parempi niistä asioista on puhua ku jättää kertomatta, sillä sillon ne roskapussit on kykenemättömiä menemää sinne kaappii vaikka kuinka yrittäis. Eristysroskakoppi/-kaappi kyetään siis rakentamaan vasta, kun asiat on käsitelty tän puoliks hautautuneen kanssa. Ei mielenkiinnon kohteetkaa oo mikää pakkopaita vaa mahollisuus pukeutua (ja lähteä ulos).

Till' next time

-       Ville

Kursseja ja näyttösuunnitelmaa

Tervesee!

Taas tosiaan uutta kirjaa metsästämässä, tällä kertaa piti ihan tilata Kampin Suomalaiseen kirjakauppaan kun en jokaista männyn oksaa kierrettyäni silti löytänyt perhanan kirjaa mistään. Ja kirjastostahan ne on tietysti nyt loppu, just mun tuuria.

Tää jakso itestään on lähtenyt mun mielestä toisaalta älyttömän hyvin ja toisaalta vähän huonommin käyntiin. Toisilla tunneilla jaksaa keskittyä koko 45min ja taas toiset mokomat tauon jälkeen, toisilla keskittyminen herpaantuu ihan muihin asioihin.


Lupailin niistä alkaneista kursseista kertoa jotain nimen lisäksi.
Näkokulmia perheeseen -kurssilla perehdytään suomalaisiin perheisiin ja siihen, mitä perhetyö on. Toukokuussa tuleekin sitten työssäoppiminen, jossa kohtaa saa itse valita haluaako mennä monikkoperheeseen töihin vai meneekö suunnittelemaan ja toteuttamaan jonnekin perheneuvolaan projektia.
 Kyseessä on valinnainen ja toiset luokkalaiseni ovat kansainvälisyyskurssilla ja toiset ovat valinneet väylä-opintoja ammattikorkeassa.
Ammattietiikka, lainsäädännöt ja palvelujärjestelmät -kurssilla tutustutaan lähemmin kuntoutusjärjestelmiä ja kuntoutusta sääteleviin lainsäädäntöihin Suomessa, erilaisiin palveluihin mitä vammaisille on tarjolla ja tämän tälläistä.
Kehitys- ja asitivammat -kurssilla ollaan käytä läpi kehitysvammaisuutta, autismia, apuvälineitä, erilaisia tapoja kommunikoida esim. pahasti puhevikaisen kanssa ja tällästä omalla tavallaan tosi käytännönläheistä opetusta. Luentomuodossa vaan.
Ikääntyvän kuntoutumisen ohjaaminen -kurssilla ollaan nyt harjoteltu erilaisten testien tekemistä, miten ohjata ikäihmistä ja miksi ylipäätään sellaisia testejä tehdään, mitä niistä on hyötyä. Kuntoutuksen näkökulmasta siis.
Liikuntavammaisuus ja liikkumisen apuvälineet -kurssilla tutustutaan nimensä mukaisesti eri liikuntavammoihin ja niiden kuntouttamiseen, harjoitellaan eri apuvälineiden käyttöä ja liikkumistapoja. Hyvin on päässy oikeesti käytännössä kokeleimaan näitä, muaki on kanneltu pyörätuolissa rappusia ylös alas.

Tein jälleen kerran uuden, päivitetyn listan mun keskeneräsistä kursseista kun tuntuu taas että alkaa menemään liiallisen sähläämisen puolelle.
Ja oikeastaan nyt kun noita kursseja kävin läpi tarkemmin huomasin sen seikan, että opintoni ovat nyt varmaan paremmassa jamassa kuin koskaan ennen.

Vaikka kuinka puudutin persettä funtsissa pari puolikasta päivää ja koko eilisen aamusta neljään saakka, en saanut näyttösuunnitelmaani täysin valmiiksi. Sain paljon apua ja olen äärimmäisen kiitollinen siitä, mutta vikana vaan on kun en osaa jättää mitään kohtia ns. "riittävän valmiiksi". Sen sijaan hion lähemmäs jokaista lausetta niin kauan kunnes ne kuulostavat hyväksyttäviltä omassa päässäni.
Toivoa tuli, toivo meni, toivoa tuli taas ja sitten se romahti. Ja jälleen kerran kun sain taas toivoa näyttöni suhteen, en jaksanut enää ottaa viimeistä spurttia. Näyttö siirtynee jälleen.

Voisin sitoa jonkun kyltin kaulaan, että tässä elävä esimerkki siitä miten ei kannata tehdä. Ensimmäinen työssäoppiminen meni kokonaan hylätyksi ja siirtyi vähän päälle vuodella, toinen työssäoppiminen oli lähinnä pelkkää säätöä kouluhommien kannalta ja näyttö itsestään siirtyi.
Miksi?
Koska näyttösuunnitelma. Ensimmäisellä kerralla stressaannuin ja turhaannuin niin pahasti siihen suunnitelmaan, että motivaatio koko työssäoppimiseen tipahti miinuksille. Tokalla kerralla en taas muistanut koulutöitä ollenkaan, kun keskityin vain itse työn tekemiseen jolloin sen suunnitelman tekeminen jäi kokonaan liian myöhäselle.

Ei sen tekeminen oikeesti niin vaikeaa ole.
Voisin vaikka kirjotella siitäkin enemmän joskus. Ei nyt.

Nyt joulukuusta tulee tuppaamaan tekstiä vähän joka suunnasta, varsinkin kun sain Villen kaveriksi tänne!
Pääsin tutor toimintaan mukaan kunolla ja ens viikolla oon lähdössä toisen tutorin ja opon kanssa Klaukkalaan messuille.
Suunnitelmissa juhlia ja lupauduin jopa valmistuvien juhliin toiseksi juontajaksi. Jaiks, pitänee pukea mekko. Hyi. Vihaan mekkoja

Palaamisiiin ja lunta odotellessa!
-Stelbero

Kuvia, kiekkoja ja kouluja tutorin näkökulmasta

Lähettiin kertoilemaa jo toistamisee 9-luokkalaisille opiskeluista HDO:lla, kuha oltii väännetty matsit pöytälätkää koulun aulassa. Mähä sain vastauksen mun kysymyksee, ainaki he ovat mahollinen lukijakohderyhmä! Terveisiä Herttoniemen yhteiskoulussa opiskeleville. Tokalla kerralla oliki oletettavasti helpompaa. Viisaita tutoreita, ku tajuttii olla jättämättä käyntejä yhtee kertaa. Mietittii myös tän mun Sakari-kollegan kanssa kelloa kattoen, miten voikaa ajankohta vaikuttaa mielentilaa. Omaanki tietenki, mut pääasiallisesti niide ysiluokkalaisten. Aamulla 45 minuuttia ajasta 09.50 eteepäi ja seuraavana päivänä klo 12.20 alotettii meijän kolmen vartin myyntisessio. Haukotuksia ekalla kerralla, jopa kysymyksiä toisella. Oikee mukavaa touhua, nyt ois taas ens viikolla tarkotus mennä kyseisee kouluu käymää samoissa merkeissä. Siitä ehkäpä lisää myöhemmi.

Lätkäilyrapsaa luvassa, koska nää: tutorointi ja OPK:n kirjotus, on yritettävä pitää erossa toisistaa.

Harjoituksen vuoksi kirjakielellä…

Lätkä eli jääkiekko on ollut aina lähellä allekirjoittaneen sydäntä, joten löysinkin itseni tsiigaamassa hyvin ainutlaatuista, toista kertaa järjestettävää tapahtumaa, jonka nimeä ohjaaja kovaan ääneen alussa ja lopussa kuulutti. Joku asuntosäätiön jääkiekkotapahtuma noin yksioikoisesti, en muista. Asukkaat ovat siis ensisijaisesti jonkin näköisestä riippuvuudesta kärsiviä/kärsineitä. Ideana toimi liikkuminen luistimilla semmoisella liukkaalla pinnalla ja se musta juttu koetettiin saada mailoja käyttäen kahden tolpan väliin, jotka on varustettu verkolla ja parilla putkella. 

Tapahtuma tapahtui minulle rakkaassa HIFK-hallissa ja jääkoneajuri oli jopa nimeltä tuttu. Ennen tätä jääkoneella -ajospektaakkelia olivat jo matsit käynnissä. Ihan totisen tuntuista hommaa, vaikka korviin kantautuikin tieto ”vaan” veteraaneista. Kovassa kunnossa siellä tunnuttiin kaikesta huolimatta olevan, vaikka lämärit ja vedot vaikuttivat NHL:ää aktiivisesti seuranneesta hieman lörpöiltä. Muuten mukavan näköistä peliä sedät pelasivat, asiaankuuluvia kirosanoja kuulostelin hymyssä suin, vaikka lopussa petyin, kun kättelysessiota ei toteutettukaan. Hyvässä hengessä siellä silti mentiin ja haukkumisten heiton jälkeen samaiseen vaihtoaitioon lähetettiin lentosuukkoja.

Ensimmäiseks hieman ohjeistusta...

...ja eiku kaatuilemaa

Varattua aikaa oli kyllä ikävän vähän, loppua kohden ainakin yksi asukas tuntui tykkäävän niin paljon, että huolehti vielä maalit mahtavan jääkoneen tuloa varten ja näin päin pois. Touhun katteleminen kyllä lämmitti sydäntä, varsinkin kun paikallaolijoita oli ainakin neljä kertaa enemmän mitä meikäläinen alun perin osasi ennustaa. SM-tason pikkuinen, mutta aivan oikealla tasolla torjuva naismaalivahti Katja oli varmasti monen mieleen. Ei siinä kauaa tyhjään maaliin jaksanut laukoa, vaikka siihen tietenkin oli mahdollisuus. Näillä veteraanikiekkoilijoilla peluun taso oli tietenkin korkeammalla mitä tutoreilla ja asiakkailla, mutta luotan sokeasti siihen, että molarilla ei tullut hiki vaan tylsästä seisomisesta, kuten myös siihen, että jonkun möläyttämä ”tieto” veteraaneista oli faktaa. Neitonen torjui kiekkoja erittäin kiitettävästi ja keskittyi jokaiseen laukaukseen. Ohjaajan antamat alkuohjeet pitivät hyvin kutinsa, joissa tärkeimpänä ainakin minä pidin toisten varomista laukaistaessa. ”Kiekon viiva katotaa AINA, ettekä PERKELE vedä toisia päi”. Pariin kertaan mokke sai kaksikin kiekkoa syndeihisä yhtaikaa, mutta hyvässä yhteishengessä vertailtiin ja vetreytettiin taitoja. Kokonaisuus oli aika täydellinen erään asukkaan ollessa jäällä stifoissa, kun aitiosta käsin toiminutta väliaikaisselostajaakaan ei puuttunut kommentaattoreista puhumatta.

Kentän toisessa päässä pääsi kokeilemaan molarillista maalintekoa

Keskikentällä jokapaikanhöylä Syrjäläinen

ja toisessa päässä tyhjä maali odotti laukauksia

Vaihtopenkillä oli paitsi kommentaattoreita, myös vihreää lientä

...sekä proteiinipatukoita

Ohjelma oli hyvin selvä, 50 minuuttia aikaa ja se jaettiin kolmeen osaan. Ensimmäiset 20 minuuttia kaatuiltiin ja horjuttiin eli otettiin tuntumaa jäähän. Vedeltiin mokelle, jolle ei monikaan veto loppupeleissä uponnut tietyn etäisyyden jälkeen. Mielestäni hyvä näin, mutta perhostyylissä (polvillaan) ei Katja tainnu edes käydä vielä tässä vaiheessa suoritetuista läpiajoista huolimatta. Lämmittelyn jälkeen jäällä olleet palkittiin erityistilaisuudella; rankkarilla kyseistä ammattimaalivahtia vastaan. Jokainen sai koittaa kerran ja onnelliset onnistujat HDO:n tutor-ryhmästä olivat Waltteri ja Faisal. Eräs asukaskin hiffatakseni onnistui ja maalintekijät saivat arvoisensa arvostukset myös täpötäydeltä katsomolta. Vaikka kyllä siellä istumaan mahtui.

Miko -tutorilla hyvä rankkariyritys

Joukkueiden värilliset ja valkoiset jakoa

Luvassa oli valkoiset vs. värilliset -ottelu. Toisille leikkimielisempi, verkoista ja sen tangoista huolehtineelle ehkä hieman totisempi. Kiekko liikkui ihailtavasti ja tasovaihteluista huolimatta peli oli esimerkillisen epäitsekästä. Jääkiekko on joukkuepeli ja tämän oli jokainen selvästi sisäistänyt, myös ohjaajataituri muutamista taidonnäytteistään huolimatta. Itse luulen että siinä oli tarkoituksena jo perhostyyliin alentuneen Katjan työllistäminen. Laukauksia tai lähinnä kuljetuksia sekä maalinedustalta sutaistuja vetoja tuli puolin ja toisin. Puolustajia löytyi kiitettävästi ja molari tarjosi jokaiselle palvelujaan vaihdellen tolppien välejä säännöllisin väliajoin. Peli päättyi juuri sen verran kun päättyi, enkä jaksa uskoa, että edes kentän kilpailuhenkisemmällä oli tulos mielessä ajan loputtua. Katsomossa istuskelu soveltui itselleni juuri tästä syystä, kukaan ei mököttänyt aitiossa tai olisi uskaltanut koskea kiekkoon saatika kaatua. Sydämellisyyttä ja huolenpitoa nähtiin kentällä paitsi lämmittelyjen aikaan asukkaan laukoessa kiekkoa Katjan maskiin, myös muutaman yhteentörmäyksen yhteydessä pelin kukoistaessa, jolloin kaikki alkoivat saada tatsia matsiin.

Maali roudattiin lähemmäs keskikenttää tempon lisäykseksi

Tutor -ryhmä: Sakari (vas.), Miko, Waltteri, Faisal ja keltamustissa esiintynyt Tiffany

Karjalan Tonin orientoidessa meitä kyseiseen tilaisuuteen, hän muistutti meitä oleellisesta; siitä, että jos he eivät olisi meidän kanssamme pelaamassa, he mitä todennäköisimmin olisivat dokaamassa. Valaistava kokemus siinä mielessä, että hymyä näki niinkin paljon yhteishengen sekä rentouden saralla. Tätä se on käytännössä, kun mielipiteet muuttuvat ja ennakkoluulot murskataan. Kiitokset osallistuneille!

Kuvat: Iina Hintsala

-       Ville

Koulun blogi, joopas joo

Empä ois kyllä ikinä ittestäni uskonu, mut elämästähä pitää ottaa kaikki irti - tarttuu hetkee ja olla extemporespontaani. Nyt se tapahtuuki istuen himassa...

Ei todellakaa löydy minkäänäköstä kokemusta tämmösen rustailemisesta, mut tästä saa noita hyväkslukuja tonne opintokorttii, joita toivon mukaa pääsee myöhemmi hyödyntämää. Motivaatio on nähtävästi siis kohillaa, vasta tänää sain orientointia tähä kokonaisuutee ja inspis valtas pään. Skeptisyyttä tietenki laski valtavasti tää ajankohta kyseiselle hommalle, hätäpäissäni valitsin ammatillisista valinnaisista nk. väyläopinnot tarkottaen käytännössä sitä, että koulu loppuu kesken päivän toisten jatkaessa omien valinnaistensa parissa. Ylirento joulukoulu meinannee nyt sitä, että mä alotan nää väyläopinnot ens lukukaudella; keväällä kaikkien muiden aineiden päälle. Pääseepähä kirjottelee lisää jeejee. Nyt siis ahkeroidaa ennakkoluulottomasti vaa neljä päivää viikossa ite laitoksessa joululomaa saakka.
Oha tää mulle myös eräänlaine haaste ja koska noi media-alan duunit on ruvennu tän koulun ohella kiinnostamaa, on vissii vaa hyvä saada sitä kaivattuaki näkökulmaa. Äidinkielen numerot on nii ikää näyttäny erittäin tyydyttäviltä oikeestaa koko kouluhistorian ajan, voiki sitte mulle vielä tuntematon kohderyhmä analysoida puhuuko ne arvosanat papereissa puolestaa vai mennäänkö tässä raunioiden perikatoo kohti.

Hyvin vähän on tullu luettuu mitää semmosia oikeita blogeja, joilla mä meinaan semmosia kavereiden sepustuksia omista elämistään – toi on ainaki mun käsitys moisest. Tommone paskakuskin päiväkirja tulee tosin mieleen, jonka halukkaat painukoo guuglettamaa. Tällee ekalla kerralla ois varmaa iha järkevää ottaa kantaa noihi aiempii kollegojen kirjotelmii ainaki jossai määri, mut elämästä kaiken irti ottamisee kuuluu oleellisesti - halutessaa satunnaisesti myös itsekkyys. Kattelin mä tota Stellan oikeen kaunista kirjotelmaa tosta Amigo-mentor tsydeemistä ja sen verran otan kuitenki kantaa, että erittäin esimerkillistä toimintaa. Ei niinkää se kirjotus vaa toi järjestö vai mikä lie on.

Miks mä oon täällä nyt jakamassa mun mielipiteitä ja toivon mukaa valasemassa jotakuta? Miks täällä rustailee yhtäkkiä joku 18v kundi? Miks tää ei oo jäämässä ensimmäiseks ja viimeseks päivitykseks/postaukseks? Oon täällä juurikin siks, koska tää on yks vaihtoehtonen tapa suorittaa koulutehtäviä ja sen takia, koska tällälailla voi mätkii itteesä sillä saappaalla rybärii. Ja mun nimi on Ville - juurikin siks, koska mun vanhemmat näin päätti.

Tää ajankohta sopii tälle ajatusten, mietteiden ja tuumien blastaamisee myös siinä mielessä, että meillä alko tossa aikoja sitten toissapäivänä mielenterveystyön kurssi. Yhtenä tavotteena siinä on pitää yllä materiaalia, joka kantaa nimeä OPPIMISPÄIVÄKIRJA. Eli mun ikioma omaksumisvuorokausinidos ilmestyy vähitellen plärättäväks nimeomaa tänne. 
Ton kurssin tunnit on aina viikossa kolmesti lukuunottamatta tätä ensimmäistä viikkoa. Jokasesta tunnista ois ideana kirjotella mietteitä, fiiliksiä, oppimiskokemuksia; mitä nyt just sillä hetkellä päässä pyöriikää. Se sitte korvaa ankaran arvellisen arvollisen lukemisen tenttii, jota ei luonnolisesti ole. Eli ma-ke-pe aina tunnit paitsi tällä viikolla toi keskiviikko jäi pois. Mulla oli ainaki lukkarin mukaa vapaapäivä, varmaanki siitä syystä, että noi valinnaiset alko just sillo. Näistä ei juurikaa ohjeisteta, mut kyllä mulle passaa käydä vaa neljä päivää per viikko koulussa. Hirvee kuukaus siinä mielessä edessä, että koulussa käynti on vaa semmosta piipahtamista - viimeks oli tommone meininki ala-asteella. BTW ne tunnit tais kuitenki olla ti-ke-pe mut täs on ju-ma-la-ttomasti kirjoteltavaa ku proggiksia löytyy ton freelancekirjottelunki puolelta. Sinänsä yhtä tasottavaa ku aamuryypyt, mut myös yhtä selvää ku mun mielentila.

Pari lausetta siitä käydystä tunnista. No ei siitä enää muista yksityiskohtia nii hyvi mitä joskus aikoinaa eile, mut otsikkoinahan oli "Mielenterveyskäsitteenä, mielenhyvinvointi ja selviytyminen". Marika maikka aikoo valmistua muistaakseni sosionomiopettajaks ja suorittaa Pirjo maikan tarkkailtavana noi tunnit osana omaa jonkinnäköstä opinnäytetyötää tai jotai vastaavaa. Vierailevia tähtiä on kuulemma luvassa. Täytynee ottaa kaikki irti jällee kerra myös tosta tilaisuudesta, ainaki ekojen tuntien jälkee fiiliksenä paisto semmone ylitsevuotavaine organisointi, joka helpottaa koko ryhmän työskentelyy ja etenki ymmärtämistä. Media-alan, Amigo-mentori hommelin ja sairaanhoitoon erikoistumisen ohella mielessä on pyöriny myös toi humanistinen ala. Taas en oo satavarma termeistä, mut lukusten 10-luokalla tehtyjen testien mukaa just tää joku humoristiala sopis mulle kaikkein parhaiten. Oikeella tiellä mukamas ollaa, mut onko Marika? Se jää nähtäväks, vaikka pidinki noista koko ryhmää koskevista sessioista, jossa kahessa oli läsnä vetoketjuhiljasuus.

Toiset ymmärs sen, toiset ei, mut mm. oman parin löytäminen ääneti ja musiikin kuuntelu kaiken päätteeks sovellettuna pienoisryhmissä toteutettuu tunteiden tarkisteluu anto varmasti monelle kokemuksen, mitä ei muissa oppilaitoksissa tai ainakaa muiden maikkojen vetämänä olis mahollista saada. Tunteiden tarkistelu oli siis kahen laminoidun kuvan ettiminen etupöydistä, jotka kuvaa tunnista saatua fiilistä ja siitä, mikä tekee just mun mielen onnelliseks. Mielestäni loistavan omaperänen tapa kerätä palautetta luoduista organisoinnin orgasmeissa vallovista visioista.

Palautetta käsittääkseni tulee myös näistä kirjotelmista, joka on pääsääntösesti monella varmasti vaa pitkähkö loppuyhteenveto. Kukin tyylillää ja kukin kerto kukkivista tunteistaa kuviensa avulla. Tässähä pätee periaatteessa siis aivan sama, kuvina mun käsii osu mikrofoni ja poika, joka kattelee vesistölle, joka on pienempi ku meri, mut pienempi ku järvi. Tää jälkimmäine kuvas sitä ensimmäistä, jonka oli tarkotus kuvata fiiliksiä siitä tunnista. Metaforisuus on jotai nii upeeta kute nää vapaat kädet tässä suorittamisessa, mun sen hetkiset fiilikset heijasti tän kuvan kautta olevinaa semmosta tavotetta taivaanrannan toisella puolella, josta löytyy sit kurssin päätös. Mikki puolestaa meinas musiikin tärkeyttä, mut tämän tiesivätkin jo he, ketkä kävivät lukasemassa mainitusta kakka-ajurista. Ajatellaanpa meki tätä jonai jeesusteluna, talsimisena vetten päällä kohti turvaa; tässä tapauksessa kohti valveutumista mielenterveystyöstä.

-       Ville